Lehtiartikkeleita:

"Ultra, vom Oktober 2008"

Ilmiö Bruno Gröning
Saksalaisen "ihmeparantajan" jäljillä

Tuhannet ihmiset seisovat ääneti katse suunnattuna suuren kartanon parvekkeelle. He liimautuvat sen miehen huulille, josta oli tullut monille heistä viimeinen toivo. "Ihmetohtori", kuten he häntä nimittävät, katsoo rauhallisena väkijoukkoon ja puhuu ilman mitään paatosta.

Äkkiä alhaalta kuuluu huuto. "Näen taas!" Joka puolella alkaa liikehdintä, huutajaa tuijotetaan epäuskoisena. Tämä katsoo hämmästyneenä käsiään, sitten ympärillään olevia ja huutaa yhä uudelleen: "Näen taas! Näen taas!" Sitten tapahtuu asioita, joita ei meidän aikanamme vielä ollut nähty: Sairaat kohoavat paareiltaan, halvaantuneet heittävät kainalosauvansa pois ja kävelevät. Kiitoshuudot kertovat yhä uusista parantumisista. Kohta koko väkijoukko laulaa, monet kyynelsilmin ja värisevin äänin: "Großer Gott, wir loben dich" (Suuri Jumala, ylistämme sinua).

Kurjien armeija

Näin päättyy 3-osaisen, Bruno Gröningin elämästä kertovan dokumenttielokuvan "Ilmiö Bruno Gröning 'Ihmeparantajan' jäljillä" ensimmäinen osa. Elokuvaa on esitetty menestyksekkäästi lokakuusta 2003 alkaen elokuvateattereissa Saksassa ja muissa maissa. Bruno Gröning (1906 - 1959) kuului Saksan sodanjälkeisen historian tunnetuimpiin henkilöihin. Vuonna 1949 hänen luokseen virtasi päivittäin tuhansia ja kymmeniä tuhansia ihmisiä. Liikkeellä oli todellinen sairaiden ja kärsivien armeija. Nämä ihmiset olivat sodan runtelemia, eikä lääkäreillä ollut enää keinoja heidän auttamisekseen. Heillä oli vain yksi toive: tulla terveeksi, vapaaksi hädästä ja kivusta.
Bruno Gröningiltä he toivoivat saavansa apua.

"Parantumatonta ei ole - Jumala on suurin lääkäri!" olivat hänen sanansa. Ja käsittämätön tapahtui –lukemattomat sairaat parantuivat: rarnmat kävelivät ja sokeat näkivät.

Puuseppä Danzigista

Kun Bruno Gröning syntyi toukokuussa 1906 Danzigissa (Gdansk), ei kukaan osannut aavistaa hänen epätavallisia lahjojaan. Kuitenkin hän tunsi itsessään jo lapsena valtavan halun auttaa toisia. Eräässä lehtihaastattelussa hän kertoi tuosta ajasta:

"Oudolla tavalla tunsin jo tuolloin vetoa sairauksiin ja kärsiviin ihmisiin. Eräänlainen ihmeellinen imu veti minua heidän luokseen. Oudolla tavalla nuo sairaat tunsivat olonsa läheisyydessäni paremmaksi. Ja nämä sanat sain kuulla useammin kuin kerran: 'Viivy vielä täällä, poikaseni, saat minut unohtamaan kipuni.' (...) Sama tunne veti minut ensimmäisen maailmansodan aikana yhä uudelleen Danzigin sairaaloissa makaavien haavoittuneiden luo. Pian olin kaikkialla tunnettu vieras."
Bruno Gröning opiskeli puusepän ammatin ja avioitui varhain. Maailmansotien välisenä taloudellisesti vaikeana aikana hän toimi mitä erilaisimmissa ammateissa. Tästä hän kertoo elämänkerrassaan:

"Tunsin mielenkiintoa kaikkia työtehtäviäni kohtaan, ja minulle oli erityisen tärkeää käydä läpi harjoitteluaika, jolloin opiskelin ihmisten tietoja ja taitoja kaikissa elämäntilanteissa ja kaikissa kansankerroksissa ja sain näin selville, miten ihmiset elivät elämäänsä. En hakeutunut ainoastaan kaikkein köyhimpien, vaan yhtä lailla kaikkein rikkaimpien pariin tutustuakseni heidän elämäänsä."

Tältä ajalta on olemassa erilaisia kertomuksia ihmisiltä, jotka olivat kokeneet tai nähneet Bruno Gröningin avulla tapahtuneita parantumisia.

Bruno Gröning piti kykyjään velvollisuutena

Julkisen huomion kohteena

Toisen maailmansodan jälkeen Bruno Gröning tuli kotiseudultaan karkotettuna Länsi-Saksaan, missä hän aloitti uuden elämän Hessenissä sijaitsevassa Dillenburgissa. Kuitenkin jo pian hän jatkoi ihmeellistä toimintaansa myös täällä. Hän liikkui kaikessa hiljaisuudessa eri paikoissa, ja hänet ohjattiin talosta toiseen, aina sinne, missä hänen apuaan tarvittiin. Myös tältä ajalta on olemassa kertomuksia parantumisista.

Tällä tavoin hän tuli maaliskuussa 1949 Herfordiin insinööri Helmut Hülsmannin perheeseen. Perheen pojalla oli progressiivinen lihasdystrofia ja hän oli ollut jo jonkin aikaa sänkypotilaana. Monet lääkärit ja professoritkaan eivät olleet kyenneet poikaa auttamaan. Kun Bruno Gröning oli ottanut pojan huomaansa, tämä kykeni jälleen kävelemään, juoksemaan ja nousemaan portaita. Isä oli innoissaan ja pyysi Bruno Gröningiä jäämään luokseen ja omistautumaan Herfordin sairaille. Bruno Gröning suostui ehdotukseen, ja Hülsmann kertoi kaikkialla poikansa parantumisesta. Muutamassa päivässä alkoi ihmisten joukkoryntäys, joka ei laantunut seuraavien kuukausienkaan aikana ja joka sai aikaan valtavan kohun tiedotusvälineissä. Tapahtui uskomattomia parantumisia. Kaikissa kansankerroksissa syntyi kiivasta keskustelua: Miten tällainen oli mahdollista? Oliko Gröning todella ihmeidentekijä vai sittenkin vain jokin puoskari?

"Herfordin ihme"

Fil. tri A. Kaul julkaisi vuonna 1949 kirjoituksen tapahtumista Gröningin ympärillä. Tässä ote siitä: "Sairaita ja riutuvia ihmisiä tulee tuhansittain pieneen Westfalenissa sijaitsevaan kaupunkiin, joka kätkee muuriensa sisäpuolelle ihmetohtorin. He tulevat linja-autoilla, kuorma-autoilla, henkilöautoilla, junalla, jalkaisin, hevoskärryillä, polkupyörillä, rattailla, rullatuoleilla ja sairasautoilla – yötä päivää virtaa ihmismassoja Herfordin Wilhelmsplatzille, jonka yläpuolelle kohoaa protestanttisen kirkon torni, kohti taloa no 7, jossa Bruno Gröningille on tarjottu asuinsija hänen parantamansa pojan vanhempien luota. Inhimillinen kurjuus, joka täällä ilmenee, on järkyttävä ja rajaton. Ympäristön puutarhoissa ja puistoissa istuu sairaita, siellä on lepotuoleja ja paareja. Paikalle tulleet odottavat parantumista yötä päivää. Vuoden 1949 kesäkuun 17. päivän vastaisena yönä poliisi halusi majoittaa noin 50 äitiä pikku lapsineen parakkeihin. Siinä ei kuitenkaan auttanut mikään suostuttelu, äidit eivät hievahtaneetkaan paikaltaan, eikä edes alkava sade saanut ihmisiä lähtemään pois. Kaikkialta Saksasta virtasi väkeä, toivottomia ja raskautettuja, nuoria ja vanhuksia, naisia, tyttöjä, lapsia, kaikista säädyistä ja kansankerroksista, amerikkalaisia, englantilaisia, belgialaisia, sveitsiläisiä, ruotsalaisia, unkarilaisia, puolalaisia, jopa mustalaisia, joita saapui paikalle joukoittain mykän mustalaislapsen parantumisen jälkeen. Rampoja, sokeita, kuuroja, kurjuuden ja hädän yhdyskunta, ihmisparkoja, istuivatpa he sitten luksusautossa tai kulkivat vaivalloisesti kainalosauvoilla. Toivottomia ja toivontäyteisiä, väsyneitä ja epätoivoisia, joiden yksi ainoa toive sata- ja tuhatkertaisena kuului: saada parantua! Eikä heistä kukaan kysy, onko sillä, mitä täällä tapahtuu, jonkin toimipaikan, viraston tai ministeriön hyväksymismerkintä, onko tiede sen puolella vai sitä vastaan, onko hän, jolta he odottavat parantumista, Messias vai kirjanoppinut. He haluavat parantua inhimillisestä tuskasta, he haluavat olla jälleen toimeliaita ihmisiä, he haluavat tulla taas terveiksi.

Tämän inhimillisen kurjuuden ja Bruno Gröningin ympärille kehkeytyneen riidan välissä ammottaa inhimillisen riittämättömyyden kuilu. Esiin tulee epäilijöitä, skeptikkoja, sensaationjanoisia, kilpailijoita, kateellisia, suunsoittajia, pöyhistelijöitä, itserakkaita ja ylimielisiä. Kaikki luulevat, että heidän kuuluu ottaa jotenkin kantaa, edustaa oikeutta ja lakia, taata yleinen järjestys ja turvallisuus. Mutta ottaen huomioon tämän kurjuuden ja tämän järkyttävän kuvan kielen tulisi heidän kaikkien vaieta, katsoa ja kääntyä ääneti pois. Kun ihminen, joka on virunut halvaantuneena pyörätuolissaan 20 vuotta, elävä ruumis, nousee yhtäkkiä ylös ja ottaa epävarmoja askeleita, on tapahtunut jotakin ennenkuulumatonta, tavanomaisen ulkopuolella olevaa. Sekä hänelle että meille on tapahtunut ihme, jota ei kykene ymmärtämään, vaikka sitä suurella nokkeluudella paloittelisikin kappaleiksi vedoten siihen, ettei vielä ole esitetty tieteellisen tarkkoja todisteita siitä, että Gröning on parantanut todellisia - ei kuviteltuja - sairauksia. Oliko 70-vuotias rouva Klimphove (Ennigerloh i. W. Osterfelderstr. 123), joka oli ollut 7 vuotta halvaantuneena, 'kuvitellusti' vai 'oikeasti' sairas, sen ratkaiskoot lääkärit, jotka olivat tätä rouvaa tuloksetta hoitaneet. Se tosiasia, jonka minä todistan, että vanha rouva nousi tuolistaan 16. kesäkuuta vuonna 1949 noin kello 14 omin avuin 7 vuoden jälkeen ja liikutti vapaasti käsiään, on minulle 'ihme', joka ylittää inhimillisen järjen ahtaan tietämyksen, jonka alueelle emme kykene tunkeutumaan laskien tai laskelmoiden."

Traberhof

Seuraavien kuukausien kuluessa toistui kaikkialla, minne Gröning ilmaantui, sama kuva: lyhyessä ajassa paikalle virtasi satoja, tuhansia ihmisiä ja joka puolella tapahtui parantumisia. Paikalla olleiden aikalaistodistajien silmät kostuvat vielä tänäänkin heidän kertoessaan senaikaisista tapahtumista. Tämä ihrnismassojen joukkoryntäys huipentui Rosenheimissa sijaitsevaan Traberhofiin. Kesän 1949 lopulla sinne kerääntyi päivittäin jopa 30.000 ihmistä, ja selittämättömiä asioita tapaht ennenkuulumattomassa laajuudessa. Tohtori Kurt Trampler kuvasi näitä olosuhteita kirjassaan "Die große Umkehr" (Suuri kääntyminen):

"Kun Gröning kohtasi monet tuhannet avunetsijät Rosenheimin Traberhofissa, tapahtumassa oli paljon dramaattista voimaa: Aika, jossa tänään elämme, on käännekohta, ja se tuli ilmi vertauskuvallisen selkeästi.

Kärsivät, hylätyt, kohtalon lyömät ihmiset, ne, jotka olivat virranneet yhteen viimeisillä toivon pisaroillaan saamaan lohtua ja löytämään parantumisen, olivat syyttäjiä. He syyttivät tätä materialismin aikaa. He olivat suuressa hädässään kiistattomasti todistajia sen kuolettavasta epäonnistumisesta. He tulivat Gröningin luo tuhansine sodan lyömine haavoineen ja tuskineen, kotiseudultaan karkotettuina, yksin epätoivoon ja kurjuuteen hylättyinä. Ehkä kovin moni heistä ei ollut ollenkaan tietoinen siitä, että näin he sanan varsinaisessa merkityksessä astuivat ulos jumalattomuuden ajasta ja ylittivät kynnyksen uuteen aikaan, jossa vallitsee luja usko siihen, että kaikki elollinen muodostaa harmonisen, orgaanisen ykseyden ja on sidottuna erottamattomasti Jumalaan. Mutta kaikissa näissä ihmisissä eli varmasti aavistus siitä, että he pakenivat kylmää, sydämetöntä, materialismin synnyttämää etääntymistä Jumalasta ja jättivät parantajan kutsun kuullessaan kohtalonsa samalla Jumalan armollisen hyvyyden huomaan.

Keskiajan suurten mestareiden apokalyptiset kuvat tuntuivat tulevan todeksi, jos antautui itse sille kauhunkokemukselle, joka oli johdattanut nämä ihmiset tänne. Mitä parantumattomia sairauksia ja haavoja, sielullista tuhoa ja epämääräistä elämänpelkoa olikaan koteihin kätkettynä toisten hädästä piittaamattomien ihmisten uteliaisuudelta. Täällä se tuli näkyväksi, armotta ja väistämättä.

Kalpeita, riutuneita naisia ja lapsia, joiden palavissa silmissä oli kärsivä katse, jotka eivät osanneet enää itkeä, amputoituja ja halvaantuneita, jotka eivät kyenneet enää itse liikkumaan, hirvittävien hermokouristusten puistelemia ihmisiä, vaahtoa vääristyneillä kasvoillaan, toisia, jotka hallitsematon itku sai vavahtelemaan. Tällaisina he tulivat yhteen, niin heidät kannettiin paikalle, tuhansia ja taas tuhansia, loppumattomana virtana.

Se elämän- ja luomisenvoima, onni ja luottamus, mikä heissä oli joskus ollut. oli tallattu vankileirien piikkilankojen taakse, haudattu tuhottujen talojen raunioihin, jäänyt kadotetulle kotiseudulle.

En ole löytänyt näinä päivinä ja viikkoina ketään, joka ei olisi ollut pohjiaan myöten järkyttynyt tästä valtavasta tuskan ja kurjuuden määrästä, jota kukaan ei olisi koskaan osannut kuvitella näin kauhistuttavaksi. Sille, jolla oli mahdollisuus tutustua siihen loputtomaan Gröningille lähetettyjen kirjeiden määrään, joissa valittivat tuskaansa kaikki ne, jotka eivät terveydellisistä tai taloudellisista syistä voineet lähteä hänen luokseen, oli selvää, että ne ihmiset, jotka odottivat hartaasti vieri vieressä päiväkausia viimeistä toivoaan, edustivat vain loputonta sairaiden, vammaisten ja epätoivoisten massaa. Heitä löytyy kaikkialta sieltä, missä sota ja valtioiden edut, viha ja epäluulo liikuttavat kansojen kohtaloita. (... )

Nämä Gröningiä odottavat ihmiset eivät kuuluneet enää herkkäuskoisten ja innostumiskykyisten joukkoon. He olivat suurimmalta osin turtuneita, epäluuloisia, apaattisia, mutta hyvin herkkäkorvaisia kaikelle epäoikeudenmukaisuudelle, kaikille fraaseille. Heidät voi vakuuttaa enää vain apua tuova teko.

Suurten parantumisten päivää, 9. syyskuuta, edeltävien päivien ja öiden aikana, Gröning oli silloin itse liikkeellä Pohjois-Saksassa, alkoi odottavien keskuudessa tapahtua ensimmäisiä kaukoparantumisia. Tapausten vaikutus oli valtaisa, ja sairaiden keskuudessa alkoi vähitellen tapahtua muutos. Heidän silmiensä edessä oli vaikuttanut voima, jolle ei ollut enää inhimillistä selitystä, ja tämä voima oli tuonut avun sinne, missä yksikään ihminen ei enää ollut kyennyt auttamaan. Ne, jotka tämän näkivät, eivät olleet oppineita, jotka olisivat yrittäneet pilkkoa 'ihmeen' osiin ja saada sen jotenkin sopimaan omiin kirjoihinsa. He olivat vain avun tarpeessa olevia ihmisiä, jotka eivät olleet löytäneet enää mistään muualta apua. He olivat ihmisiä, jotka olivat kulkeneet kaikkien tuskan ja koettelemuksen vaiheiden kautta. Ja siksi he olivat tuona hetkenä kypsiä tunnistamaan vastaanottamassaan parantumisessa Jumalan käden ja kokemaan jumalallisen voiman, joka antoi heille merkin, joka nosti heidät ylös materialistisen ajan jäykästä mekanismista. He, köyhistä köyhimmät, olivat sillä hetkellä rikkaita, sillä he kokivat sydämessään muutoksen, joka jää monelta terveeltä rikkaalta kokematta.

Jälleen laskeutui yön syvä pimeys tuhansien odottavien ylle. Ja silloin tapahtui, että yksittäiset ihmiset alkoivat muovata sanoja, joita ei ehkä ollut lausuttu pitkään aikaan, ja yhä useammat yhtyivät rukoukseen, kunnes kaikki lausuivat yhteen ääneen:

'Isä meidän, joka olet taivaissa... '

Ja sitten kajahti juhlallisesti ja vakavasti TE DEUM.

Tuona koskettavana hetkenä oli tapahtunut ehkä vielä suurempi ihme kuin halvaantuneiden jäsenien ja riekaleisten hermojen tervehtyminen: Ihmiset olivat löytäneet tien Jumalan luo.

Kun Bruno Gröning seisoi seuraavana päivänä iltapäivällä avunetsijöiden edessä, hän tapasi heidät, kuin tuskin koskaan aiemmin, sisäisesti kirkastuneina, valmiina ottamaan parantumisen vastaan. Hän seisoi ääneti lähes tunnin ajan rukoilevan joukon edessä ottaen vastaan heidän tuskaansa ja työstäen sitä. Kun hän sitten lausui vapahtavat sanat Jumalasta, kaikkien ihmisten Isästä ja lääkäristä, tulivat suorastaan raamatulliset kohtaukset todeksi.

Sairaita nousi paareiltaan, halvaantuneet heittivät pois kainalosauvansa ja kävelivät, sokea lapsi alkoi nähdä. Kiitoshuudot tiedottivat yhä uusista parantumisista, joista vain osa oli nähtävissä ulospäin. Vielä kahden kuukauden kuluttua ja varmasti vielä pitkään sen jälkeenkin tulee tietoa parantumisista, joita tapahtui noina päivinä tai jotka silloin käynnistyivät."

Parantamiskielto ja oikeudenkäynnit

Bruno Gröning sai ensimmäisen parantarniskiellon jo 3. toukokuuta 1949 Herfordissa. Se seurasi häntä koko hänen loppuelämänsä ajan. Se perustuivuoden 1939 niin kutsuttuun luontaisterapeuttilakiin. Bruno Gröning ei ollut lääkäri eikä luontaisterapeutti, mutta hänen välityksellään tapahtui parantumisia, siis hänen toimintansa täytyi kieltää. Koko loppuelämänsä vuoteen 1959 saakka hän taisteli tätä parantarniskieltoa vastaan. Hän koki kykynsäJumalan antarnaksi lahjaksi ja viittasi yhä uudelleen siihen, että Jumala onsuurin lääkäri, ja että Hänoli lopulta se, joka saa parantumiset aikaan. Bruno Gröning piti kykyjään velvollisuutena. Hänen oli yksinkertaisesti autettava muita ihmisiä. Hän ei voinut vetäytyä yksityiselämään ja olla, niin kuin ei koskaan olisi ollut mitään. Hän koki tehtäväkseen auttaa ihmisiä ja sen puolesta hän taisteli. Bruno Gröning kuoli 26. tammikuuta 1959 Pariisissa.

Käsittämätöntä

Gröningiin liittyvät tapahtumat ovat olleet uskomattomia ja järjelle käsittämättömiä, mutta se, mitä on tapahtunut hänenfyysisen kuolemansa jälkeen, onvielä käsittämättömämpää. Vaikka Gröning ei ollut enää paikalla, hänen voimansa vaikutti edelleen, tapahtui parantumisia ja niitä tapahtuu yhä. On käynyt juuri niin, kuin hän sanoi jo vuonna 1952:

"Kaikkien ihmisten onkuoltava, niin minunkin. Ruumis laitetaan maahan, mutta minä en ole kuollut. Joka minua kutsuu, hänen luokseen tulen ja autan edelleen. Mutta silloin jokainen kokee avun ja parantumisen itsestään."

Tällä hetkellä Bruno Gröningin ystäväpiiriin kuuluu maailmanlaajuisesti noin 60.000 ystävää, joista yli 6.000 on lääkäreitä, luontaisterapeutteja ja muita parantavissa ammateissa toimivia. He ovat yhdistyneet Lääketieteelliseksi erikoisryhmäksi (MWF). He tarkastavat, kommentoivat ja dokumentoivat parantumisia. "Gröning-ilmiön" parissa työskentelee ylilääkäreitä, yliopistoprofessoreita ja kansainvälisiä alansa asiantuntijoita. Bruno Gröningin sanat ovat tulleet todeksi:

"Se ei ole pysäytettävissä. Koko maailmassa pitää parantumisen tapahtua!"

Bruno Gröningin ystäväpiiri
puh. 02-633 5553
sähköposti: finland@bruno-groening.org
Bildunterschrift
"Bruno Gröning parantaa rampoja. sokeita. mykkiä.....
(Suddeutsche Sonntagspost. 25. kesäkuuta 1949)