1949 - julkisuuden valokeilassa

"Herfordin ihmetohtori"

Yhdeksänvuotias Dieter Hülsmann oli ollut jo jonkin aikaa vuoteenomana. Hänellä oli progressiivinen lihasdystrofia. Ei yksikään niistä lääkäreistä ja professoreista, joiden luona poika oli käynyt, kyennyt auttamaan häntä. Sen jälkeen kun Bruno Gröning oli huolehtinut pojasta, tämä pystyi taas kävelemään. Insinööri Hülsmann, poikansa äkillisestä paranemisesta haltioissaan, pyysi vierasta jäämään luokseen. Hän halusi kutsua paikalle muitakin sairaita, joita ihmeidentekijän pitäisi auttaa.

Bruno Gröning otti tarjouksen vastaan, ja päivä päivältä saapui paikalle aina enemmän avunetsijöitä. Yhä useammat ihmiset kuulivat ihmeellisistä tapahtumista Gröningin ympärillä. Ei kestänyt kauan, kunnes kaikki tiesivät hänen nimensä. Lehdet kirjoittivat "ihmetohtorista". Hänestä tuli brittiläisellä vyöhykkeellä jatkuva puheenaihe. Tuhansia ihmisiä virtasi Wilhelmsplatzille, ihmismassat ympäröivät rakennuksen.

Manfred Lütgenhorst kirjoitti "Münchener Merkur"-lehdessä 24. kesäkuuta 1949 mm:

"Kun tulin aamupäivällä kello 10.30 Herfordiin, seisoi pienen kaksikerroksisen, Wilhelmsplatzilla sijaitsevan talon edessä noin tuhat ihmistä. Näky oli sanoinkuvaamattoman surkea. Lukemattomia halvaantuneita pyörätuoleissa, toisia kantoivat heidän omaisensa, sokeita, kuuromykkiä, äitejä, joilla oli mukanaan tylsistyneitä ja rampoja lapsia, vanhat mummot ja nuoret miehet tungeksivat ja voihkivat. Aukiolle oli pysäköity melkein sata pikkuautoa, kuorma-autoa ja linja-autoa, ja ne kaikki tulivat hyvin kaukaa.

’Uskotteko, että teidät parannetaan?’ kysyin sairailta. He nyökkäsivät. ’Teidän olisi pitänyt olla täällä eilen’, yksi heistä vastasi minulle. ’ Herra Gröning oli Viersenissä Reininmaalla, ja täällä pihassa nousi viisi rampaa ylös ja lähti terveenä kotiin. Se oli kaukoparannus, piha sai heidät parantumaan.’ Muut sairaat vahvistivat tämän.

Kuljin edelleen ihmispaljouden läpi ja kirjoitin ihmeellisiä kertomuksia muistiin. Ne riittäisivät täyttämään kokonaisen kirjan. Kun sytytin savukkeen, sanoi vieressäni seisonut nuori mies: ’Olkaa hyvä ja myykää se minulle!’ Miehellä oli yllään sotilastakki, ja hän näytti aivan Venäjältä palanneelta sotavangilta. Annoin hänelle savukkeen. Hän sytytti sen ja sanoi riehakkaasti: ’Katsokaapas, nyt voin tehdä taas itse kaiken.’ Näin sanoessaan hän liikutti oikeaa käsivarttaan ja sormia sekä oikeaa jalkaansa. ’Paransiko Gröning Teidätkin?’ kysyin. ’Paransi. Oikea puoleni halvaantui Venäjällä. Herra Gröning katsoi minuun, ja olen nyt täysin parantunut, enkä pysty sitä vieläkään kunnolla uskomaan.’ Hän heilutteli onnellisena jäseniään.

Lähdin erään valkohiuksisen, noin 40-vuotiaan naisen ympärillä seisovaa ryhmää kohden. ’Tietysti’, kuulin naisen sanovan, ’paransi herra Gröning minutkin. Minulla oli suuren suuria mahahaavoja, laihduin jatkuvasti enkä saanut kivuilta nukutuksi. Meitä oli Gröningin luona kaksitoista. […] Hän katsoi minuun, ja minusta tuntui kuin haavat olisivat pudonneet kuin kivet maahan. Siitä lähtien minulla ei ole ollut enää kipuja, painoni on nousussa, ja röntgenkuvat, joita annoin ottaa, näyttivät vääjäämättömästi, että haavat olivat hävinneet. Antauduin lääkärien tutkintakomission käytettäväksi. Voin vain sanoa, että lääkärit olivat hyvin hämmästyneitä!’ Nainen jatkoi: ’Mutta tämä ei ollut vielä mitään. Viime viikolla oli pihalla sokea mies. Hän odotti täällä monta päivää ja yötä. Koska tulen tänne usein, mies herätti huomiotani. Säälin häntä ja kutsuin hänet syömään. Mutta hän kieltäytyi tulemasta mukaan. ’Minun täytyy odottaa sitä hetkeä, jolloin Gröning tulee ulos.’ Vein hänelle leipää ja tarjouduin huolehtimaan siitä, että hänet viedään asemalle. ’En tarvitse ketään, sillä tulen menemään yksin asemalle.’ Ja sitten näin sen omin silmin. Herra Gröning tuli, ja tämä nuori mies huusi: ’Näen taas!’ Harso oli todellakin poistunut hänen silmiensä edestä. Hän kuvasi minulle, minkälainen laukku kädessäni oli. Hän sanoi: ’Tuolla menee auto, ja tuolla on rekisterikilpi’, ja itse hän löysi tien asemalle. Kaikki lähellä olleet itkivät ilosta.’"

Ei kestänyt kauankaan, kun viranomaisetkin, ennen kaikkea terveysvirasto, ottivat tapauksen huolehtiakseen.

Muodostettiin tutkintakomissio, ja Bruno Gröning sai parantamiskiellon.

Jotkut vaikutusvaltaiset lääkärit olivat hänen ilmeisimpiä vihamiehiään. He tekivät kaikkensa estääkseen Gröningin toiminnan. He vaativat, että hänen parantamiskykynsä tutkitaan tieteellisesti.

Mutta se, mikä ajattelu kiellon takana piili, käy selvästi ilmi seuraavasta, erään ratkaisevasti mukana vaikuttaneen lääkärin ilmaisusta: "Gröning voi todistaa mitä hyvänsä, hänelle ei kuitenkaan tulla antamaan parantamislupaa." "Gröningin kanssa yhteydessä oleminen loukkaa lääkäreiden ammattikunniaa."

Kesäkuun lopulla Gröningin täytyi lähteä Herfordista lopullisesti. Kaikki pyrkimykset parantamisluvan saamiseksi olivat epäonnistuneet.

"Gröning-ilmiö" ja tiede

Samoihin aikoihin alkoivat "Revue"-lehden lääketieteen alan toimittajat tutkia Gröningin parantamistuloksia. Marburgissa toimiva psykologi ja lääkäri, prof. tri H. G. Fischer lähti Herfordiin mukanaan erikoiskirjeenvaihtajia. Herfordissa hän keskusteli parantuneiden kanssa. Hänen täytyi hämmästyksekseen todeta, että Gröningin "metodi" oli todella menestyksekäs. "Revue" päätti ryhtyä tieteellisesti selvittämään "Gröning-ilmiötä". "Ihmetohtorin parantamistapaa" oli tarkoitus tutkia Heidelbergin yliopistollisessa sairaalassa.

Bruno Gröning suostui Fischerin ehdotuksiin, koska hänelle oli onnistuessaan luvassa myönteinen lausunto. Gröning toivoi löytäneensä tien vapaalle toiminnalle.

27. heinäkuuta alkoivat tutkimukset. Niiden 80.000 sairaan joukosta, jotka olivat lähettäneet Gröningille avunpyyntökirjeen, valittiin henkilöt, joita auttamalla Gröningin oli näytettävä kykynsä. Lisäksi oli valittu joitakin Heidelbergin Ludolf-Krehl-sairaalan potilaita. Heidät kaikki tutkittiin ensin huolellisesti. Heistä tehtiin tarkka diagnoosi. Se jälkeen he tulivat Gröningin luokse, joka antoi "metodinsa" vaikuttaa heihin. Läsnä oli koko ajan lääkäreitä. He olivat todistamassa, miten sairaudet hävisivät osittain spontaanisti. Sairaalassa tehdyt jälkitarkastukset vahvistivat parantumiset. Jopa parantumattomat sairaudet kuten Behterevin tauti parantuivat.

"Revuessä" julkaistussa lausunnossa prof. tri Fischer sanoi nimenomaan, että Bruno

Gröning ei ollut puoskar, vaan luontaisen lahjakas sielunlääkäri. Siten hän yritti selittää omalta näkökannaltaan "Gröning-ilmiön". Sillä hän ei kuitenkaan tehnyt Gröningille oikeutta.

Lopullisen lausunnon piti valmistua sitten, kun kaikki tulokset oli tutkittu. Bruno Gröningille vakuutettiin, että hänen toiminnalleen tulevaisuudessa raivattaisiin tie vapaaksi. Sillä välin ehdottivat professorit Fischer ja von Weizäcker (joiden johdolla koko tutkimus tehtiin) Bruno Gröningille seuraavaa: He aikoivat perustaa parantoloita, joissa Gröning voisi toimia lääkäreiden rinnalla. He kuitenkin johtaisivat parantoloita ja valitsisivat potilaat. Siihen Bruno Gröning otti kantaa:

"Professori F:n minulle tässä yhteydessä asettamia taloudellisia ehtoja jne. en voinut hyväksyä Tästä käytiin tietysti monia keskusteluja, myös niiden herrojen kanssa, jotka aikoivat rahoittaa tämän toiminnan. En voinut hyväksyä professori F:n ehdotuksia, vaan hylkäsin ne, koska

1. minulla ei ole penniäkään rahaa, joten en olisi voinut sitoutua taloudellisesti mihinkään, mitä en olisi voinut täyttää;
2. en ole koskaan ajatellut tekeväni tästä kaikesta liiketoimintaa.

Siksi oli täysin mahdotonta vaatia minulta mitään sellaista. Sitä paitsi halusin tehdä vain sitä, mitä kutsumukseni edellytti: auttaa apua etsiviä ja olla siksi lääkäreiden ja psykologien käytettävissä. Mutta en halunnut koko asiasta koskaan liiketoimintaa."

Bruno Gröningin torjuvan asenteen vuoksi professorit eivät olleet enää kiinnostuneita hänestä. Lopullista lausuntoa tutkimuksesta ei koskaan annettu. Sen sijaan, että hänelle oltaisi tehty vapaa toiminta mahdolliseksi, heitettiin hänen tielleen uusia kiviä. Tutkimuksessa puhuttiin hänen "parantamismetodinsa" yhteydessä "hoidosta", "potilaasta" jne. Sitä pidettiin lääketieteellisenä toimintana. Siten saatiin syntymään ristiriita luontaisterapeutteja koskevaa lakia silmällä pitäen.

Traberhof

Heidelbergissä tehtyjen tutkimusten jälkeen Bruno Gröning lähti elokuussa 1949 Etelä-Saksaan. Hän halusi vetäytyä pois hälinästä, joka oli vallinnut hänen ympärillään. Hän vetäytyi yksityistilalle Münchenin lähistöllä sijaitsevaan Rosenheimiin. Hänen oleskelunsa siellä onnistuttiin pitämään aluksi salassa. Mutta kun ensimmäiset lehdet olivat tiedottaneet Gröningin tulosta Baijeriin, sai todellinen joukkoryntäys alkunsa.

30.000:een nousi niiden ihmisten määrä, joka virtasi Rosenheimin Traberhofiin. Lehdistö, radio ja viikkokatsaus tiedottivat. Siellä tehtiin elokuvakin, jonka nimi oli "Gröning" ja joka dokumentoi kaiken, mitä hänen ympärillään tapahtui.

"Zeitungsblitz"-lehti kirjoitti syyskuun toisella viikolla erikoisnumerossaan:

"Vähitellen oli paikalle kerääntynyt yli kymmenentuhatta ihmistä. He olivat odottaneet jo tuntikausia kovassa kuumuudessa sitä suurta hetkeä, jolloin Gröning tuli parvekkeelle, puhui ihmisille ja lähetti parantavaa voimaansa. Ihmiset seisoivat tiiviisti vierivieressä päästäkseen täysin osallisiksi Gröningin ’parantavista säteistä’. Pyörätuolissa tai tuoleilla istuvien hyvin vaikeasti sairaiden ja kauempana seisovien yksittäisten ihmisten kohdalla lähtivät niiden vaikutukset jo käyntiin.

Puoliksi sokeat saivat taas näkönsä takaisin, taas nousivat siihen asti liikuntavammaiset ylös, taas liikuttivat rammat jäykkiä jäseniään. Sadat kertoivat voimistuneista kivuista sairaissa kohdissa, vedosta, pistoista ja kihelmöinnistä, sanoinkuvaamattomasta ’kevyen olon’ tunteesta tai yhtäkkiä häviävästä päänsärystä."

Raamatullisia kohtauksia ei nähty pelkästään Traberhofissa. Kaikkialla, minne Gröning ilmestyi, häntä ympäröivät salamannopeasti lukemattomat sairaat. Anita Höhne kuvailee kirjassaan "Tämän päivän henkiparantajia" olosuhteita Gröningin ympärillä:

"Pyhiinvaellukset alkoivat välittömästi, kun Gröning vain mainitsikin tulostaan. Tyypillisiä ovat kohtaukset, joita toimittaja Rudolf Spitz tarkkaili käydessään Gröningin luona Münchenissä syyskuussa 1949:

’Kello 19.00 seisoi tuhansia ihmisiä Sonnenstrassella. He seisoivat vielä kello 22.30. Olen kokenut viiden sotavuoden aikana paljon, mutta en koskaan ollut järkyttyneempi kuin niiden neljän tunnin aikana, jolloin istuin Bruno Gröningiä vastapäätä ja koin hirveän kurjuuden ja kärsimyksen paraatin. Epileptikkoja, sokeita, rampoja kainalosauvoineen tungeksi hänen luokseen. Äidit toivat rampoja lapsiaan Gröningin eteen. Ihmiset pyörtyilivät, kuului huutoa, anovia avunhuutoja, pyyntöjä, toivomuksia, syviä huokauksia.’

Sairaita paareilla, halvaantuneita, suurta ihmisjoukkoa tarkkaili myös toinen müncheniläinen toimittaja, tri Kurt Trampler, Rosenheimissa sijaitsevassa Traberhofissa, jossa Bruno Gröning silloin asui. Trampler tuli ’Münchener Allgemeiner’-lehden reportterina. Hän oli viileä journalisti, joka kirjoitti vain siitä, minkä itse näki ja kuuli:

’Kuulemme nyt parvekkeelta äänen, joka ei ollut Gröningin ääni. Ja kiiruhdamme ikkunaan. Münchenin poliisipäällikkö Pitzer puhuu ihmisille. Hän kertoo siitä, että häntä vuosia vaivannut iskiasvaiva parantui huomattavasti Gröningin läsnäollessa. Pitzner ei varmastikaan ole mikään herkkiin kuvitelmiin taipuvainen mies, mutta hän voi todistaa sen, mitä on itsessään havainnut. Nyt hän tunnustaa julkisesti olevansa Gröningin puolella, ja CSU:n kansanedustaja Hagen seuraa häntä samanlaisella selityksellä.’"

Myös Baijerin viranomaiset suhtautuivat Bruno Gröningiin hyväntahtoisesti. "Münchener Merkur"-lehti kirjoitti 7. syyskuuta 1949 otsikolla "Suopeutta Gröningiä kohtaan":

"Pääministeri tri Erhard sanoi maanantaina lehdistötilaisuudessa, että sellaisen ’epätavallisen ilmiön’ kuin Bruno Gröningin ei pitäisi antaa haaksirikkoutua pykäliin.

Hänen mielestään ei Baijerissa ollut suuria vaikeuksia antaa Gröningille toimintalupa.

Baijerin sisäministeriöltä tuli lehteen seuraava tiedonanto: Bruno Gröningin parannustoimintaa tutkittaessa kävi ilmi, että se voidaan nähdä vapaana rakkaudentoimintana eikä siihen tarvita näissä puitteissa luontaisparantajia koskevan lain vaatimaa lupaa."

Traberhofissa oli Gröningin ympärillä kovaa hälinää. Sinne soluttautui ihmisiä, jotka halusivat hyötyä taloudellisesti hänen kyvyistään. He vahingoittivat Gröningin mainetta ja kunniaa ja aiheuttivat sen, että viranomaiset etääntyivät Gröningistä.

Kun olosuhteet tulivat sietämättömiksi, vetäytyi Gröning Baijerin vuoristoon. Hän halusi harkita joitakin tarjouksia, jotka mahdollistaisivat parantoloiden perustamisen. Hänen pyrkimyksenään oli perustaa laitoksia, joissa avunetsijät saattaisivat parantua järjestyneissä olosuhteissa. Tarkoituksena oli, että lääkärit suorittaisivat alustavat ja jälkitutkimukset Heidelbergin esikuvan mukaisesti ja dokumentoisivat tapahtuneet parantumiset.