Uusia teitä ja vastavoimia

Kieroja liikemiehiä Bruno Gröningin ympärillä

Yhden näistä tarjouksista teki Wangeroogesta kotoisin oleva liikemies Otto Meckelburg. Kiitollisena vaimonsa parantumisesta hän halusi auttaa Gröningiä ja toi tälle konkreettisia suunnitelmia parantoloiden perustamisesta. Bruno Gröning suostui siihen, ja Meckelburgista tuli hänen "managerinsa". Joulukuun lopulla lähtivät molemmat Wangeroogeen. Siellä Bruno Gröning puhui Meckelburgin järjestämissä tilaisuuksissa ja sai aikaan lukuisia parantumisia. Hän luotti täysin entiseen keskitysleirin komentajaan. 8. tammikuuta 1950 antoi Gröning asiakirjojen vahvistamalla suostumuksella tulevaisuuden toimintansa kokonaan Meckelburgin käsiin:

"Herra Gröning antaa suostumuksensa herra Meckelburgin suunnitelmalle ja sitoutuu olemaan ehdottomasti käytettävissä päämäärän saavuttamiseksi, antamaan herra Meckelburgille kaiken tarvittavan tuen yhdistystä perustettaessa ja yhdistyksen myöhäisemmässä toiminnassa ja tekemään kaiken voitavansa palvellakseen edellä mainittuja päämääriä.

Tämä velvollisuus herra Gröningillä on sekä henkilökohtaisesti herra Meckelburgia että perustamisvaiheessa olevaa yhdistystä ja sen yllämainittuja päämääriä kohtaan.

Lisäksi herra Gröning sitoutuu olemaan antamatta tukeaan kenellekään muulle henkilölle tai henkilöryhmälle. Hän toimii vain yhdistyksen puitteissa ja yhteisymmärryksessä herra Meckelburgin kanssa."

Jo tammikuussa Meckelburg perusti "Gröningin parantamismetodin tutkimusyhdistyksen" Hänestä itsestään tuli toiminnanjohtaja ja hän sai 1000,- DM palkkaa kuukaudessa. Bruno Gröning ei saanut rahaa. Vähän ajan kuluttua selvisi, että Meckelburg ei pitänyt lupauksiaan. Hän näki Gröningissä vain rahan lähteen ja nimitti tätä pilkallisesti "tallinsa parhaimmaksi hevoseksi". Sairaat ihmiset eivät häntä kiinnostaneet. Hän oli sitonut Gröningin sopimuksella itseensä, ja "ihmeparantajan" täytyi tehdä, mitä hän halusi.

Vasta kesäkuussa 1950 onnistui Gröningin irtaantua Meckelburgista, minkä johdosta tämä vannoi kostoa: "Gröningin saan kyllä nitistetyksi. Murskaan hänen kaikki luunsa."

Sen jälkeen Gröning työskenteli joitakin kuukausia müncheniläisen luotaisparantajan Eugen Enderlinin kanssa. Enderlin oli parantunut Traberhofissa ja tarjosi Bruno Gröningille mahdollisuutta pitää esitelmiä vastaanottotiloissaan. Mutta myös Enderlin osoittautui liikemieheksi. Hän ei ollut kiinnostunut auttamisesta. Hän halusi hyötyä taloudellisesti "Gröning-ilmiöstä". Vuoden lopulla Gröning erosi Enderlinistä, ja myöhäisempikin yhteistyö kariutui samasta syystä 1952/53.

Gröning piti sen jälkeen esitelmiä Gräfelfingissä Weikersheim-nimisessä matkustajakodissa. Toimittaja, tri Kurst Trampler otti hänet luokseen ja järjesti tilaisuuksia. Hän oli tutustunut Gröningiin jo syksyllä 1949. Trampler oli mennyt silloin erään müncheniläisen lehden toimittajana Traberhofiin, ja hänen jalkansa oli parantunut siellä odottamatta. Kiitollisuudesta hän kirjoitti kirjan "Suuri kääntyminen" ja puolsi Gröningiä viranomaisten edessä.

Gräfelfingin esitelmissä kävi paljon ihmisiä kuten Enderlinkin luona aikoinaan. Mutta yhteys Trampleriinkin katkesi. Tämä uskoi eräänä päivänä oppineensa Gröningiltä tarpeeksi. Hän irtaantui Gröningistä ja ryhtyi itsenäiseksi parantajaksi.

Huijareiden suvaitseminen

Aina uudelleen Gröningiä lähestyivät ihmiset teeskennellen haluavansa auttaa häntä. Mutta monia kiinnosti vain rahan keruu hänen kykyjensä kustannuksella. Hän näytti vetävän sellaisia ihmisiä vastustamattomasti puoleensa. Kun nämä ihmiset eivät saavuttaneet päämääriään tai kun Gröning irtaantui heistä, he yrittivät monesti pakottaa hänet maksamaan viemällä hänet pitkiin oikeudenkäynteihin.

Niin teki esim. rouva Hülsmann. Kun hän oli todennut, että ei voinut ansaita rahaa Gröningillä, hän kääntyi työtuomioistuimen puoleen. Hän antoi laskea sen ajan, jonka hän oli aikaisemmin tarjonnut maksutta Bruno Gröningin käyttöön, työajaksi ja vaati jälkeenpäin palkkaa. Bruno Gröningin täytyi maksaa hänelle elämänsä loppuun asti joka kuukausi määrätty summa. Tämä ei ollut yksittäistapaus. Tässä tai vastaavassa muodossa näyttivät monet Gröningin entiset avustajat todelliset kasvonsa.

Mutta miksi Bruno Gröning päästi luulotellut avustajat niin lähelle itseään? Miksi hän ei pysytellyt loitolla sellaisista "liikemiehistä"?

31. elokuuta 1950 Münchenissä pitämässään esitelmässä hän otti tähän kysymykseen kantaa:

"Ihmiset ovat yrittäneet tähän mennessä kaikkensa ansaitakseen rahaa tämän pienen miehen tiedoilla ja taidoilla. He ajattelivat löytäneensä kultakaivoksen. Heillä oli myös osittain mahdollisuus rahan ansaitsemiseen, mutta se ei ole Luojan kiitos hyödyttänyt heitä ollenkaan. Myös näitä ihmisiä täytyi olla, jotta voitiin tuoda esille, kuka ihminen on, että ihminen ei kaihda mitään keinoja eikä kysy sitä, saako sairas apua vai ei. On ihmisiä, jotka tekevät mitä tahansa, he voivat rauhassa nähdä sairaan lojumassa jossakin. He eivät ole koskaan välittäneet siitä, he tekivät kaikkensa päästäkseen lähelleni. Tiedän, että siellä ja täällä ihmetellään sitä, että jos se mies tietää niin paljon, miksi hän ei sitä tietänyt, ehkä hän ei tiedäkään mitään. Tiedänkö jotakin ja kuinka paljon tiedän, sen saatte tietoonne vähä vähältä. Mutta tämän kohdan täytyi olla näin. Tämä materiaali puuttui rakennustyöstä, jotta Teille kaikille voitiin raivata tie vapaaksi."

Grete Häusler kirjoittaa kirjassaan "Tämä on totuus Bruno Gröningistä ja hänen vaiheistaan" seuraavasta tapauksesta:

"Kun kerran jätin Bruno Gröningille hyvästit ja toivotin hänelle kaikkea hyvää sanoen. ’Herra Gröning, toivon, että saatte toimia rauhassa niin, ettei kukaan väärä avustaja enää haittaa Teitä’, vastasi hän suureksi hämmästyksekseni: ’Tyystin väärin, sen täytyy olla!’ Silloin en sitä ymmärtänyt, mutta hän selitti minulle, miksi hänen täytyy tehdä ja kestää tämä kaikki. Hän paljasti minulle siten suuren salaisuuden:

"Tiedän, mitä ihminen sisällään kantaa. Mutta jos sanoisin ihmisille: ’Tuo on valehtelija, tuo on huijari, varas’, ei kukaan uskoisi minua. Mitä minun on tehtävä? Minun on vedettävä nämä ihmiset lähelleni, opetettava heille hyvää, kannustettava heitä kääntymään ja annettava heille sitten tilaisuus valehdella, petkuttaa ja varastaa. Jos he sen nyt kaikesta huolimatta tekevät, tietää jokainen, keitä he ovat. Annan heidän sitten tulla hyvin lähelle, en ole pelkuri, sitten taistelen."

Ensimmäinen suurempi oikeudenkäynti

1951/52 seisoi Bruno Gröning ensimmäisen kerran Münchenissä oikeuden edessä parantamistaidon luvattoman harjoittamisen johdosta. Vielä 1949 oli Baijerin sisäministeriö pitänyt hänen toimintaansa vapaana rakkaudentoimintana. Nyt sitä tarkasteltiin parantamistoimintana lääketieteellisessä mielessä. Syyte nojasi luontaisterapeutteja koskevaan lakiin vuodelta 1939. Lailla kumottiin siihen asti voimassa ollut vapaus parantamiseen. Parantamistaito oli silloin tarkoitus antaa kansallissosialististen lääkäreiden käsiin. Bruno Gröning vapautettiin syytteestä ensimmäisessä ja toisessa instanssissa. Münchenin tuomioistuimen (Landgericht) puheenjohtaja sanoi tuomiota julistaessaan maaliskuussa 1952:

"Tuomioistuin ei voi tuomita syytettyä yksipuolisten lausuntojen perusteella. On enemmän kuin epätodennäköistä, että Gröningin toiminta olisi luontaisterapeutteja koskevan lain alaista. Toiminta kuuluu alueeseen, jota on tähän mennessä tutkittu aivan liian vähän. "

Vetoomusoikeudenkäynnissä vapauttava tuomio tosin vahvistettiin, mutta Bruno Gröningin toimintaa nimitettiin parannustoiminnaksi luontaisterapeutteja koskevan lain merkityksessä:

"Syytetty on siten suorittanut ilman lupaa ja ilman lääkärin pätevyyttä toimenpiteitä ihmisten sairauksien, vaivojen ja ruumiinvammojen toteamiseksi, parantamiseksi ja lievittämiseksi, mitä on pidettävä parannustaitona luontaisterapeutteja koskevan lain merkityksessä. […]

Syytettyä ei voitu kuitenkaan sen johdosta tuomita, koska hänellä oli väärä käsitys parannustaidon harjoittamisen objektiivisista tuntomerkeistä, mikä sulkee syyllisyyden pois, niin ollen hänen toimintansa ei ollut tahallista."

Koska syyllisyyden pois sulkeva väärinkäsitys, joka Brunolla oli oikeuden mukaan ollut, selvitettiin tuomioistuimen päätöksellä, vastasi se vapauttavasta tuomiosta huolimatta kuitenkin parantamiskieltoa. Siitä lähtien Bruno Gröning tiesi, että hänen toimintansa oli parantamistaidon harjoittamista luontaisterapeutteja koskevan lain merkityksessä ja sellaisena kiellettyä. Hänen vaikutuksensa todellisia yhteyksiä, joiden mukaan hänen parantamistavallaan ei ollut mitään tekemistä parantamistoiminnan kanssa lääketieteellisessä merkityksessä, ei tunnistettu.

Gröning-pillerit

Bruno Gröningin oli etsittävä uusia mahdollisuuksia vapaaseen toimintaan. Hän halusi toimia laillisesti ja järjestäytyneesti ja välttää kaikkia luontaisterapeutteja koskevan lain aiheuttamia konflikteja. Hän oli jopa valmis suorittamaan luontaisterapeutin tutkinnon, mutta hänen anomuksensa hylättiin hyvin kyseenalaisin perustein.

Hyvältä mahdollisuudelta tavoittaa ihmiset tuntui Rudolf Bachmannin tarjous. Tämä halusi perustaa "biologis-dynaamisen laboratorion". Siinä Bachmannin tarkoitus oli valmistaa yrteistä vanhan reseptin mukaan kahta biologista ainetta "G 52" ja "L 52". Bruno Gröningin tarkoituksena oli puhutella nämä aineet, siis antaa niihin parantava voimansa.

Bruno Gröning otti tarjouksen vastaan, ja valmisteita todella tehtiin. Bruno Gröning kertoi 9. kesäkuuta 1953 tavoitteesta:

"Näiden aineiden valmistamiseen on käytettävissäni laboratorio, jossa on kaikki modernit apuvälineet ja koko joukko tiedeihmisiä. Ohjeitteni mukaan on lääkkeitä jo valmistettu. Niiden avulla on saatu ennenkuulumattoman hyviä tuloksia. Lukemattomien lääkäreiden lisäksi on nämä aineet testattu myös Münchenin yliopistollisessa sairaalassa ja todettu hyviksi. Baijerin sisäministeriö on myöntänyt sen perusteella lääkkeiden valmistusoikeuden. Lääketeollisuus on valmisteesta hyvin kiinnostunut: ulkomaiset firmat haluavat ottaa vastuulleen myynnin, nimekkäät firmat liittotasavallassa tarjoutuivat ostamaan yksittäisiä reseptejä."

Myöhemmin hän kirjoitti laboratoriovalmisteista:

"Herra Rudolf Bachmann tarjoutui vuonna 1953 tukemaan tarmokkaasti minua ja toimintaani. Hän itse, herra Bachmann, oli valmistanut […] lääkkeet ja halusi kertomuksensa mukaan hankkia minulle siten taloudellisen perustan, jotta minulla olisi sitä kautta mahdollisuus rahoittaa toimintani (suunnitteilla olevat parantolat apua etsiville sairaille).Saadakseni tietää, miten lääketieteessä Bachmannin valmistamat lääkkeet arvioitiin, otin yhteyttä lääket. tri Höchtiin Münchenissä. Hän vakuutti, että lääke on moitteeton. Tämän vakuuden perusteella annoin nimeni laboratoriolle, joka sai siten nimen ’Bruno Gröning-laboratorio’. Herra Bachmann halusi myydä valmisteet yksityisesti siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei halunnut tukea tukku- ja vähittäiskauppaa (apteekkeja). En hyväksynyt koskaan hänen ehdotustaan ja vaadin, että valmisteet annetaan pelkästään apteekeille. Herra Bachmann ei toiminut vaatimustani vastaavalla tavalla. Hän oli hyvin innokas liikemies."

Myös Bachmann osoittautui liikemieheksi, joka toimi vain omaa pussiaan silmällä pitäen. Hänellä ei ollut hyvin varustettua laboratoriota, ja Bruno Gröningille koitui koko projektista vain vähän hyvää. Päinvastoin. Kun Bachmann jonkin ajan kuluttua kuoli, hänellä oli paljon velkoja, jotka Gröningin täytyi maksaa hänen puolestaan. Siihen Bruno Gröning ottaa vielä kerran itse kantaa:

"Kaiken kaikkiaan haluaisin tässä vielä painottaa, että

• minulla ei ollut tarkoitus tehdä siitä liiketoimintaa,
• toisekseen on tulos (valmisteiden luovutus) yhtä tyhjän kanssa, sillä herra Bachmann petkutti minua huonolla menettelytavallaan niin, että olen jo maksanut tuhansia markkoja ja vieläkin minun on maksettava. Herra Bachmann tarvitsi laboratorion perustamiseen hyvin paljon rahaa. Se saatiin kerätyksi ystävieni antamista lainoista, jotka minun täytyy nyt maksaa takaisin. Herra Bachmann kuoli viime vuonna, hän ei siis voi enää täyttää velvollisuuksiaan. Koska hän ei jättänyt mitään jälkeensä, joudun minä tässä tapauksessa kärsimään siitä."

Gröning-yhdistys

Voidakseen saavuttaa parantamiskiellosta huolimatta mahdollisimman monia ihmisiä oli Bruno Gröning perustanut jo viisikymmenluvun alussa yhteisöjä. Siellä hän piti yksinomaan esitelmiä ja pyrki antamaan uskonoppinsa avunetsijöille.

22.11.1953 hän antoi perustaa Murnaussa Seehausenissa keskusjärjestönä "Gröning-yhdistyksen". Se oli tarkoitus rekisteröidä yhdistysrekisteriin, ja sen piti tarjota Bruno Gröningille lainmukaisen suojan. Näin oli tarkoitus estää lopullisesti konfliktiin joutuminen luontaisterapeutteja koskevan lain kanssa.

Gröning-yhdistyksen johtokuntaan kuuluivat mm. kreivi Zeppelin, kreivi Matuschka, vapaaherratar Anny Ebner von Eschenbach, rakennushallituksen ylempi virkamies Hermann Riedinger ja johtaja Weisser, alussa myös Rudolf Bachmann, joka oli mukana perustamassa yhdistystä mutta josta yhdistys erosi hyvin pian. Elinikäiseksi presidentiksi nimitettiin Bruno Gröning.

Yhdistyksen sihteeriksi valittiin toimittaja ja kustannusvirkailija Egon Arthur Schmidt Heidelbergista. Hän oli ollut jo Herfordissa tiiviisti "ihmetohtorin" rinnalla ja oli perustanut "Bruno Gröningin ystävien piirin". Se ei kuitenkaan toiminut Bruno Gröningin haluamalla tavalla ja se lakkautettiin vähän ajan kuluttua. Silloin Gröning erosi Schmidtistä, koska tämä oli kavaltanut lahjoitusrahoja.

Schmidt kääntyi 1952 uudelleen Gröningin puoleen ja kertoi ymmärtäneen virheensä. Hän pyysi saada olla avustamassa järjestön rakentamistyössä, ja Bruno Gröning otti hänet taas avustajakseen. Näin Schmidtillä oli uusi tilaisuus näyttää, oliko hänen sydäntään lähellä todella sairaiden hyvinvointi vai ainoastaan oma taloudellinen hyöty.

1955 Bruno Gröning erosi lopullisesti Schmidtistä, koska tämän asenteessa ei ollut tapahtunut muutosta. Schmidt yritti jatkossakin hyötyä Gröningin kyvyistä. Samoin kuin rouva Hülsmann tavoitteli myös Schmidt eronsa jälkeen oikeudenkäyntejä Gröningiä vastaan. Hän halusi saada Gröningiltä jälkikäteen rahaa vapaaehtoisesta avustustyöstään.

Yhdistyksen johdon ottivat haltuunsa Konstantin Weisser ja Hermann Riedinger. Se näytti hyvin lupaavalta, koska he olivat valistuneita ja heidän sivistyksestään oli hyötyä Bruno Gröningin järjestölle. Mutta siinä piili myös se vaara, että he toimisivat koppavasti yksinkertaisen työläisen tahtoa vastaan, koska tämä ei vastannut heidän sivistyksensä tasoa.

Ajan myötä kehitys kulki todellakin siihen suuntaan, ja molempien miesten oli aina vaikeampi ottaa Bruno Gröningiltä neuvoja vastaan. He näyttivät aivan unohtaneen, että yhdistys ei vain kantanut Bruno Gröningin nimeä, vaan oli olemassa hänen vuokseen. Näille kahdelle Gröning-yhdistyksestä tuli aina enemmän itsetarkoitus. He kadottivat silmistään kokonaan yhdistyksen varsinaisen päämäärän, kärsivien ihmisen auttamisen. Näytti siltä, että he eivät halunneet ymmärtää, että parantumiset tapahtuivat Gröningin kautta, eivätkä järjestön kautta.

Yhdistys kehittyi yhä enemmän alkuperäisen tarkoituksensa vastakohdaksi. Miehelle, jonka nimeä yhdistyi kantoi, tuli yhdistyksestä vankila. Se ei tehnyt Gröningiä vapaaksi, vaan rajoitti häntä yhä enemmän.