Viimeiset vaiheet

Suuri oikeudenkäynti

4. maaliskuuta 1955 nosti virallinen syyttäjä uudelleen syytteen Gröningiä vastaan. Taas häntä syytettiin luontaisterapeutteja koskevan lain rikkomisesta. Toisessa kohdassa häntä syytettiin tuottamuksellisesta taposta.

Kun Gröning oli saanut syytekirjelmän, hän kääntyi ystäviensä puoleen:

"Rakkaat ystäväni!

Näinä päivinä ovat lehdistö ja radio enemmän tai vähemmän tarkoituksenhakuisesti tiedottaneet minusta ilmoittamalla Münchenin virallisen syyttäjistö II:n valmistelleen minua vastaan syytteen tuottamuksellisesta taposta. Minun väitetään luvanneen vuonna 1949, että eräs seitsemäntoistavuotias tuberkuloosia sairastanut tyttö parantuisi. Väitetään, että olisin estänyt häntä menemästä parantolaan tai lääkäriin. Väitetään, että olen syypää tämän nuoren ihmislapsen kuolemaan.

Joka on selväjärkisenä lukenut ja kuullut nämä ilmoitukset, on todennäköisesti oivaltanut, mitä niillä ajetaan takaa. Tarkoitus on saattaa ystäväni hämmennyksiin ja estää kaikkia etsiviä paneutumasta lähemmin pyrkimyksiimme ja julistamaani tietoon. Kaikin keinoin yritetään estää minun, Gröning-yhdistyksen ja teidän toimintanne.

Itsestään selvästi asiat ovat toisin, kuin ne esitetään! Ystävilleni minun ei tarvitse selittää mitään. He tietävät, että en anna minkäänlaisia "parantumislupauksia" enkä neuvo koskaan luopumaan lääkärinhoidosta.

Vuonna 1952 minut vapautettiin syytteestä. Eikö olekin omituista, että "Kuhfussin tapausta", joka oli ollut jo vuoden 1949 lopussa, ei otettu silloin esille, kun minua vastaan käytiin oikeutta 1951/1952, vaikka koko aineisto oli jo olemassa!

Eikö olekin huomiota herättävää, että tutkimukset uutta, minua vastaan käytävää oikeudenkäyntiä varten laitetaan vireille samaan aikaan, kun julkisuudessa saatiin tietää, että Murnaussa oli 22.11.1953 perustettu ’Gröning-yhdistys’! Vuodesta 1954 lähtien on nimittäin lukuisia paikallisia yhteisönjohtajia ja ystäviä kuulusteltu ja tarkkailtu poliisin toimesta."

Oikeudenkäynnin valmistelu kesti yli kaksi vuotta. Bruno Gröningin puolustusta vaikeutettiin melkoisesti. Melkein kaikki Gröningin puolesta todistavat hylättiin, mutta syyttäjän todistajat hyväksyttiin. Heidän joukossaan oli kaksi Gröningin entistä avustajaa: Eugen Enderlin ja Otto Meckelburg. Erityisesti Meckelburg, joka istui ensimmäisessä oikeudenkäynnissä myös syytettyjen penkillä, kääntyi huomiota herättävän kärkevästi Gröningiä vastaan. Hän teki kaikkensa vahingoittaakseen Gröningiä.

Syytekohdassa, jossa oli kysymys kuolemantuottamuksesta oli hänellä ratkaiseva rooli. Kyse oli tapauksesta, joka oli sattunut aikana, jolloin hän oli ollut Gröningin "manageri".

Marraskuussa 1949 oli pankkivirkailija Emil Kuhfuss mennyt seitsemäntoistavuotiaan tyttärensä Ruthin kanssa Gröningin esitelmään. Tytär oli sairastunut molemminpuoliseen keuhkotuberkuloosiin.

Gröning tunnisti heti, että tyttöä ei enää voitu auttaa, ja ilmaisi sen myös läsnä olleelle lääkärille. Mutta Meckelburg painosti Gröningiä kiivaasti ja vaati, että tämän pitäisi ottaa tapaus hoitaakseen. Esitelmän jälkeen Bruno Gröning ja Ruth Kuhfuss siis tapasivat henkilökohtaisesti. Gröning rohkaisi sairasta tyttöä ja kehotti isää viemään tyttärensä yhdeksän päivän päästä erikoislääkärin tutkittavaksi. Sillä tavalla Gröning halusi saada tytön, joka ei halunnut enää tietää mitään lääkäreistä, uudelleen lääkärin huostaan. Isä vakuutti huolehtivansa siitä, että tytär lähtee lääkäriin.

Myöhemmin käydyn kirjeenvaihdon hoiti Meckelburg, eikä se saavuttanut Gröningiä. Vasta toukokuussa kuuli Gröning taas Ruth Kuhfussista. Isä oli kirjoittanut anovia kirjeitä Gröningille ja pyytänyt tapaamista. Meckelburg ei antanut kirjeitä eteenpäin, vaan sopi Gröningin tietämättä tapaamisesta herra Kuhfussin kanssa. Vasta vähän ennen sovittua tapaamisaikaa Meckelburg tiedotti siitä Gröningille ja pakotti tämän tulemaan mukaan.

Myöhemmin Meckelburg väitti, että Bruno Gröning oli luvannut tytön paranevan. Mutta itse hän oli vakuuttanut isälle saavansa Gröningin parantamaan tytön. Meckelburg piti pankkivirkailijaa hyvänä rahanlähteenä, josta halusi ammentaa. Siihen tarkoitukseen hän tarvitsi kuitenkin Gröningiä. Vähän aikaa tämän tapaamisen jälkeen Gröning erosi Meckelburgista.

Bruno Gröningiä vastaan nostettiin vakava syyte, että hän olisi kieltänyt Ruth Kuhfussilta lääkärinhoidon. Sitä vastaan puhui kuitenkin se tosiasia, että hän oli lähettänyt tytön jo ensimmäisen tapaamisen jälkeen lääkäriin. Sen todistivat jopa syyttäjän todistajat. Gröning kehotti myös radiopuheessaan syksyllä 1949 ihmisiä "menemään loppuun asti lääkärin jälkitutkimuksiin". Avunetsijöitä hän kehotti aina luottamaan lääkäriinsä.

Ruth Kuhfuss, jolla oli takanaan kivuliaita, mutta tuloksettomia hoitoja, kieltäytyi antamasta hoitaa itseään enää. 30. joulukuuta 1950 hän kuoli sairauden seurauksena.

Lääket. tri Otto Freihofer valaisi lausunnossaan lääketieteellisestä näkökulmasta Ruth Kuhfussin tapausta:

"Asiallisesti tarkasteltuna täytyy jokaisen maallikon olla vakuuttunut siitä, samalla tavalla kuin Säckingenin terveysviranomaisetkin sen ilmaisivat, että parantuminen oli inhimillisen arvion mukaan mahdotonta, koska ’tila oli hyvin vakava’, lääkäreiden löydösten mukaan ’hengenvaarallinen’ tai ’vaara oli lähellä’. Samoin täytyy jokaisen rehellisen ja sine ira et studio ajattelevan lääkärin, joka ei luule liian itsevarmasti, että voisi olla riippumaton luonnon voimista, kun hänellä on omistuksessaan kaikkein uusimpia lääkkeitä, yhtyä professori Lydtinin Münchenissä antamaan lausuntoon, jonka mukaan ’ei voida sanoa, että ennen 5.11.49 olisi parantuminen ollut suuressa määrin todennäköistä’.

Mutta mielestäni on enemmän kuin ihmeellistä, että potilas eli ylipäänsä 30. joulukuuta 1950 saakka, joten Gröning on vaikutuksellaan voinut vielä pidentää elämää.

Haluaisin lopettaa lausuntoni lyhyesti siihen viitaten, että väittämät:

• ’että olisi vielä ollut mahdollista parantua’.
• ’että potilas Kuhfussin elinaikaa olisi voitu pidentää vielä enemmän, jos herra Gröning ei olisi koskaan tullut hänen lähettyvilleen’, eivät ole ennustettavissa eivätkä siitä syystä oikeutettuja."

Bruno Gröningiä vastaan nostetun syytteen paradoksin kuolemantuottamuksen suhteen näytti Josef Hohmann, entinen keskikoulun rehtori, kirjoituksessaan vuonna 1956:

"Totuus katsoo selvimmin kulissien takaa, kun kääntää tapauksen päinvastaiseksi.

Kokeilkaamme tätä lausetta Kuhfussin tapauksessa. Sanokaamme siis, että tuberkuloosiin sairastunut tyttö olisi tullut sairauden alkuvaiheessa ensin herra Gröningin luo, ja tämä olisi tohtoroinut sairasta tuloksetta 1 1/2 vuotta. Nimittäkäämme tätä vaihetta A:ksi.

Sen jälkeen tyttö menee kuolemaan tuomittuna professorien ja lääkäreiden luo ja kuolee heidän hoidossaan. Tämä on B-vaihe.

Oikeudenkäynti alkaa. Lääkärit astuvat esiin asiantuntijoina. Heidän on saatava selville, kuka on syytön. Lyön vetoa, että kaikki lääkärit ja professorit, kaikki lääketieteelliset tiedekunnat, kaikki maailman lääketieteilijät asettuvat B-vaiheen taakse sanoen: Tässä seisoo sädekehällä varustettuna syyttömyys, sillä miten voisimme saada kuntoon sen, minkä joku on ’munannut’ 1 1/2 vuoden hoitoaikana? Se olisi suorastaan naurettavaa ja absurdia!

Ja juuri tämän B-vaiheen takana seisoo Gröning syytettynä. Näin ollen hänellä on takanaan koko moderni koululääketiede, ehkä miljoona tiedemiestä, jotka todistavat hänen syyttömyyttään(!)."

Heinäkuun lopulla 1957 pidettiin oikeudenkäynti Münchenin valamiesoikeuden salissa. Bruno Gröning vapautettiin kuolemantuottamusta koskevasta syytteestä. Luontaisterapeutteja koskevan lain rikkomisesta hänet tuomittiin 2000,- DM sakkorangaistukseen.

Vaikka tuomio näyttää ensi silmäyksellä positiiviselta, oli Gröningin mahdotonta hyväksyä sitä. Se merkitsi hänen toimintansa lopullista kieltämistä. Gröningin asianajaja arvioi tuomion paljon positiivisemmin kuin Gröning. Asianajaja teki virheen eikä valittanut tuomiosta, vaan sen teki virallinen syyttäjä. Toinen käsittely pidettiin tammikuun puolivälissä 1958 taas Münchenissä.

Irtaantuminen Gröning-yhdistyksestä

Lokakuussa 1957 selvitti Bruno Gröning välejään yhdistyksen johdon kanssa. Yhdistys oli vahingoittanut Bruno Gröningiä suuresti jääräpäisellä byrokratiallaan.

Väittelyn syynä oli oikeuden tuomio, jonka mukaan Bruno Gröningin olisi maksettava lyhyen ajan sisällä 2000,- DM sakkoa. Koska hän ei ottanut toiminnastaan rahaa eikä hänellä siten ollut tarvittavaa määrää rahaa käytettävissään, oli yhdistyksen johtokunta päättänyt jo oikeudenkäynnin alussa maksaa syntyneet kulut. Johtokunnassa kiisteltiin siitä, kuuluiko sakkorangaistuskin näihin kuluihin. Tarkoitus oli tutkia pitkään kestävää byrokraattista tietä, oliko yhdistys ylipäänsä velvollinen maksamaan ne 2000,- DM. Vasta sen jälkeen voitaisiin huolehtia rahojen maksamisesta. Näin oli odotettavissa, että tarvittavat varat saavuttaisivat Gröningin aivan liian myöhään, jos ylipäänsä. Yhdistys olisi siis katsellut toimettomana, miten Bruno Gröningin olisi mentävä vankilaan korvatakseen siten hänelle määrätyn tuomion, jota hän ei olisi voinut maksaa. Se johti avoimeen välienselvittelyyn ja loppujen lopuksi välien rikkoutumiseen.

Bruno Gröning mainitsi 62 sivua käsittävässä kirjoituksessaan "Bilanssi yhdistyksen toiminnasta" kaikki kohdat, joissa yhdistys oli häntä vahingoittanut. Yhteenvedossa hän kirjoitti:

"Kun vertaan tänään entistä ympäristöäni (liikemiehiä Meckelburgia, Enderliniä, Schmidtiä ja Hülsmannia) ja nykyistä ympäristöäni (yhdistyksen johtokunnan jäseniä), päädyn samaan lopputulokseen: Lopputulos on tänään sama kuin silloin. Tänään on tapahtunut niiden kautta, joiden piti olla suurimpia, läheisimpiä ja parhaimpia ystäviäni, aivan samaa kuin silloin. Silloin minua pettivät likaiset näpertelijät. Tänään ovat ystävät epäonnistuneet. He pystyivät katselemaan rauhassa, miten minut vietiin oikeudenkäynteihin ja tuomittiin. En saanut mistään apua, en voinut käydä ilman autoa yhteisöissäni, mitään ei tehty lehtien propagandaa vastaan, aikaan saatiin vain sekasortoa, kukaan ei yksinkertaisesti ollut paikalla, kun tarvitsin ihmisiä, jotka olisivat voineet ja joiden olisi täytynyt tukea minua käytännön asioissa koulutuksensa ja asemansa perusteella. Niin ei päässyt toteutumaan se, mitä varten olen täällä maan päällä.

Kukaan näistä ystävistä ei tuonut itseään esille taistellakseen minut vapaaksi, kenelläkään ei ollut rohkeutta puolustaa minua todella. Mitään ei tapahtunut. Pikkumaisesti ja byrokraattisesti tehtiin päätöksiä päätösten jälkeen. Kukaan ei todella asettunut puolustamaan minua, kukaan ei uskaltanut panna kaikkea alttiiksi ottaakseen minulta vihdoin pois kaikki nämä kamppailut oikeudenkäynneissä, lehdistöä vastaan, avustajan saamiseksi, auton korjaamiseksi, silloin kun se oli rikki, törkyä ja panettelua vastaan. Kukaan ei asettunut eteeni, jotta olisin voinut tehdä sitä, minkä vuoksi täällä maan päällä olen:

Välittää ihmisille elämänvoimaa ja johdattaa heidät uskomaan Jumalaan.

Että tarvitsen siihen rauhaa enkä saa tulla jatkuvasti häirityksi maallisilla, ulkonaisilla vaikutteilla, että tarvitsen todellisen suojamuurin voidakseni antaa sen häiriintymättä vaikuttaa, mikä minulle on annettu, sitä kukaan ei tullut ajatelleeksi, ei kukaan ystävistäni, niistä, jotka kertoivat olevansa ystäviäni. Ja se on häpeällistä ja minulle pettymys:

• Liikemiehet halusivat ottaa kaiken hyödyn, heidät tunnistettiin pahoiksi ihmisiksi.
• Gröning-yhdistyksen ystävät ovat liian velttoja, liian välinpitämättömiä, liian mukavuudenhaluisia, en haluaisi sanoa pahansuopia.

Ja tulos on sama:

En tullut vapaaksi. Monet ystävät yhdistyksen hallituksessa eivät pitäneet lupaustaan. Kaikella, mitä tehtiin, minun toimintaani vain vaikeutettiin."

Weisser erosi tehtävästään ja Gröning-yhdistys, joka ei ollut koskaan päässyt yhdistysrekisteriin, purettiin vähän ajan kuluttua. Sen sijalle tuli "Psyykkis-henkisten ja luonnollisten elämänperusteiden edistämisyhdistys". Se perustettiin 1958, ja sen puheenjohtaja oli Saksassa Erich Pelz ja Itävallassa Alexander Loy. Mutta tämä viimeinenkään Bruno Gröningin elinaikana perustettu yhdistys ei kyennyt saamaan aikaan sitä, mitä hän siltä toivoi. Säännöissä hänen nimeään ei edes mainittu.

Hänen sanansa karkottaa sairauden

Näiden välienselvittelyjen ja kamppailujen aikana jatkoi Bruno Gröning toimintaansa. Tri Horst Mann kirjoitti 1957 artikkelisarjassaan "Das Neue Blatt"-lehdessä otsikolla "Hänen sanansa karkottaa sairauden" mm.:

"Ajoin seuraavana aamuna Hamelnista Springeen, pieneen, Deiter-joen varrella sijaitsevaan kaupunkiin. Myös sinne oli muodostunut Gröningin yhteisö. Melkoinen määrä ihmisiä oli parantunut siellä, ja se oli yhteisön perustamisen lähtökohta. Ja koin sen myös täällä, kuten jo aikaisemmin eri paikoissa Schleswig-Holsteinia, Augsburgissa, Hamelnissa, Wienissä, Plochingenissa ja muissa kaupungeissa: Ihmiset nousivat ylös ja kertoivat minulle sairauksistaan. He mainitsivat lääkärinsä, jotka olivat heitä hoitaneet. He kertoivat parantumisestaan, josta he olivat kiitollisuuden velassa Gröningille. He olivat aina valmiita kohottamaan kätensä ja vahvistamaan valalla kertomuksensa.

’Minulla luiskahtivat jo lapsena molemmat jalat pois paikoiltaan lonkkanivelestä’, kertoi viisikymmenvuotias Julie Prohnert Hannoverista. ’Myöhemmin kykenin kulkemaan vain kainalosauvojen varassa. Lääkäri saattoi vain helpottaa kärsimystäni. Kun kuulin Bruno Gröningin esitelmän, tunsin voimakkaan reaktion. Selkäni, joka oli jo täysin väärä, suoristui. En ole kokenut takapakkia…’

’Minulla oli nivelreuma, ja minua kiusasivat jatkuvasti ihottumat sekä paiseet. Herra Gröning vapautti minut niistä’, sanoi Wilhelm Gabbert Hamelnista.

’Sappivaivani kestin vain morfiinilla’, kertoi Kurt Severit Everstorfista. ’Kiitän Bruno Gröningiä siitä, että hän vapautti minut tästä kärsimyksestä.’

’Vereni sokeriarvo oli hyvin korkea’, kertoi Robert Thies Springestä. ’Mutta vielä uhkaavampi oli sydänlihaksen heikkous. Tänään kummastakaan vaivasta ei ole enää mitään jäljellä. Siitä kiitän herra Gröningiä.’

Luetteloa voisi jatkaa. Ihmiset, joiden kanssa puhuin, olivat kaiken ikäisiä. Miehiä, naisia, lapsia. Monia sairauksia mainittiin, päänsärystä alkaen, hermotulehdukset, iskias, munuais- ja sappivaivat, aina sydämenhäiriöihin ja halvaantumisoireisiin saakka.

Mutta oli vielä jotakin muuta, mikä liikutti minua syvästi. Täällä kertoivat monet avoimesti kaikkien kuulijoiden edessä, että he olivat kokeneet Gröningin kautta sisäisen muutoksen. Menestyksen perässä juokseminen ja itsekeskeinen asenne olivat väistyneet sisäisen rauhan ja levollisuuden sekä yhteisöllisen ajattelun tieltä.

Keskustellessani kaikkien niiden ihmisten kanssa, jotka tunsivat parantuneensa Bruno Gröningin avulla, kasvoi minussa yhden kysymyksen tarve: Oliko parantuminen jokaisen ihmisen kohdalla mahdollinen, tai vieläkin rohkeammin, oliko parantuminen kaikista sairauksista mahdollinen? Missä olivat Gröningistä lähtevän voiman rajat? Eikö tähän kätkeytynyt vaaroja? […]

Viime käynnilläni Gröningin luona kysyin häneltä sitä. ’En voi enkä halua pakottaa yhtäkään ihmistä’, hän vastasi. ’Jos ihminen sulkeutuu eikä ole valmis kehittämään voimaa järjestykseksi, en minäkään ole valmis puuttumaan asiaan. Kehotan näitä ihmisiä vain räjäyttämään pahan salvan, joka estää parannuksen.’

Minulla oli vielä toinenkin kysymys: ’Sairaudet ovat enemmän tai vähemmän vaarallisia’, sanoin. ’Olettakaamme, että vaikeasti sairas, josta monet lääkärit ovat jo luopuneet, antaa lääkärinsä, joka vielä kamppailee potilaansa puolesta, kutsua Teidät paikalle. Voitteko Te auttaa?

’Voin’, sanoi Gröning. Hän sanoi sen epäröimättä. ’Jos sairas uskoo siihen ja lääkäri luottaa siihen, se tulee onnistumaan. Yhteinen luottamus kehittää sairaassa aavistamattomia voimia. Usein parantuminen tapahtui nopeimmin silloin, kun sairas ihminen tarttui epätoivoissaan täysillä viimeiseen oljenkorteen.’"

Oikeudenkäynti jatkuu

Vetoomusoikeudenkäynnissä tammikuussa 1958 koitui Bruno Gröningin vahingoksi se tosiasia, ettei hän ollut valittanut tuomiosta, vaan sen teki virallinen syyttäjä. Gröningiä ei vahingoittanut vain hänen silloisen asianajajansa laiminlyönti. Myös se, että asianajaja luovutti vitkastellen asiakirjat Gröningin uudelle oikeusavustajalle esti oikeuden käsittelyyn valmistautumisen.

Haitaksi osoittautui myös ensimmäiseen käsittelyyn verrattuna Gröningiä vastaan todistaneiden paljon varmempi esiintyminen. He näyttivät sopineen keskenään kohdasta "lääkärin kieltäminen"

Tuomio kuului tällä kerralla seuraavasti:

Kahdeksan kuukautta vankeutta kuolemantuottamuksesta ja 5000,- DM sakkoa luontaisterapeutteja koskevan lain rikkomisesta. Tuomio muutettiin ehdolliseksi.

Vapaaherratar Anny Ebner von Eschenbach, joka oli läsnä molemmissa oikeudenkäynneissä, nimitti tuomiota häpeäksi Saksalle.

Bruno Gröning viittasi siihen, että häntä rangaistaan hyvän tekemisestä. Hän valitti sitä, että ketään ei koko oikeudenkäynnin aikana kiinnostanut, miten parantuminen tapahtuu, ei edes hänen omaa asianajajaansa. Jos tähän kysymykseen olisi etsitty vastausta, olisi käynyt ilmi, että hänen toiminnallaan ei ollut mitään tekemistä lääketieteellisten hoitotapojen kanssa. Oikeudenkäynti olisi täytynyt keskeyttää. Mutta tämän kysymyksen selvittäminen ei kiinnostanut oikeudessa ketään. Gröningistä oli ennakkokäsitys, eikä siitä oltu valmiita tinkimään.

Mutta tähänkään oikeudenkäynti ei vielä päättynyt. Tällä kerralla valitti Bruno Gröning. Käsittelyn ajankohdaksi Münchenin korkeimmassa oikeudessa määrättiin 22. tammikuuta 1959. Sitä ennen tapahtui kuitenkin Bruno Gröningin elämässä tragedia.

Hänen tiensä päättyy Pariisissa

Myöhäissyksyllä 1958 lähti Gröning toisen vaimonsa Josetten mukana, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin toukokuussa 1955, Pariisiin ja antoi tutun, syöpäsairauksiin erikoistuneen tri Pierre Grobonin tutkia itsensä. Monien röntgenkuvausten tuloksena hänellä todettiin pitkälle kehittynyt mahasyöpä. Tri Grobon halusi heti leikata, mutta Bruno Gröning kieltäytyi siitä.

Hän matkusti takaisin Saksaan ja valmisteli yhteisöjen joulujuhlia. 4. joulukuuta hän piti puheen ääninauhalle. Puhe oli tarkoitus kuunnella kaikissa joulujuhlissa. Sitten hän lähti vaimonsa kanssa takaisin Pariisiin . Tri Grobon oli sillä välin informoinut tunnetun syöpäkirurgian asiantuntijan tri Bellangerin. Hänen Rue Hennerillä sijaitsevalla klinikallaan, lähellä Montmartrea, Gröning leikattiin 8. joulukuuta. Lääkäreille oli tulos hirvittävä. Tilanne oli vielä pahempi kuin röntgenkuvat antoivat aavistaa. Leikkaus oli mahdoton. Haava suljettiin välittömästi.

Josette Gröning kirjoitti tilanteesta:

"He eivät kyenneet ymmärtämään, että Brunon ulkoinen olemus paljasti niin vähän hänen hirveästä sisäisestä vaivastaan, että hän hengitti vielä normaalisti, että hänen aineenvaihduntansa oli toiminut viime viikkoina moitteettomasti, että hänen veriarvonsa olivat erinomaiset. Näin pitkälle edistyneessä tilassa potilas antaa jatkuvasti ylen pienimmänkin määrän ruokaa syötyään ja paljon kärsinyt potilas kuolee hitaasti nälkään. Mitään tällaista ei Brunon kohdalla ollut."

Lääkäriensä hämmästykseksi toipui Gröning hyvin nopeasti ja lähti takaisin Saksaan, missä hän vietti joulun.

Tammikuun puolivälissä hän oli kolmen päivän ajan yhdessä uuden yhdistyksen puheenjohtajien kanssa ja määräsi, miten järjestö oli rakennettava. Kumpikaan puheenjohtajista ei aavistanut tapaavansa Bruno Gröningin viimeisen kerran.

21. tammikuuta hän lensi takaisin Pariisiin. Paksusuolen mutkassa tapahtuneen tukkeuman vuoksi oli leikkaus välttämätön. Kello 9.00 aamulla 22. tammikuuta 1959, samaan aikaan, kun Münchenissä alkoi muutoksenhakukäsittely, leikattiin Bruno Gröning toistamiseen. Hänen täytyi alistua siihen, miltä hän oli lukemattomat ihmiset säästänyt. Hän ei voinut eikä saanut auttaa itseään.

Kun hänet oli tuona aamuna nukutettu, alkoi Pariisin yllä yhtäkkiä raivokas ukonilma. Hänen vaimonsa kertoi:

"Merkillistä on myös seuraava luonnontapahtuma. 22. tammikuuta 1959, kun mieheni oli narkoosissa, synkensi salamannopeasti Pariisin ylle levittäytyvä ukonilma salamoineen ja ukkosenjyrinöineen päivän seesteisen ja valoisan tunnelman. Tuli niin pimeää, että valot täytyi sytyttää palamaan. Sairaanhoitaja ilmaisi hämmästyksensä niin rajusta ukonilmasta.

Leikkausta seuranneina päivinä Brunon lämpötila, verenpaine ja pulssi olivat täysin normaaleita. Hän nousi jopa kaksi kertaa ylöskin ja istui nojatuolissa."

25. päivänä hän vaipui koomaan, ja seuraavana päivänä, 26. tammikuuta 1959, kello 13.46
kuoli Bruno Gröning syöpään Clinique Hennerissä, kuten lääkäri kuolintodistukseen merkitsi.

Oliko se todella syöpä? Tri Bellanger oli sanonut toisen leikkauksen jälkeen:

"Tuho Brunon kehossa on hirveä. Se on täydellinen sisäinen palaminen. Miten hän kykeni elämään niin kauan ilman hirvittäviä kipuja, on minulle arvoitus."

Bruno Gröning oli sanonut jo vuosia aikaisemmin:

"Jos toimintani kielletään, palan sisäisesti."

Miten Bruno Gröning kantoi katkeran kohtalon ristin, käy ilmi kirjeestä, jonka tri Grobon kirjoitti leskelle 26. helmikuuta 1959:

"Nämä [lääkäreiden pyrkimykset auttaa Bruno Gröningiä] olivat vain luonnollisia, ja voin varmasti sanoa, että pyrkimykset saivat valtavaa tukea Bruno Gröningin rohkeudesta, tahdonvoimasta ja hänen merkittävästä persoonallisuudestaan. […] Hän oli Kristuksen tiellä."

Tri Bellanger ilmaisi ihailunsa Bruno Gröningiä kohtaan kirjeessään vielä joulukuussa 1974:

"Bruno Gröning oli mies, jolla oli sydän paikallaan, arvokas ihminen, joka piti pintansa. Hänen arvokkuutensa kärsimyksessä ja kuoleman edessä saa vielä tänäänkin aikaan ihailua."

Bruno Gröningin ruumis poltettiin pariisilaisessa krematoriossa ja uurna haudattiin Dillenburgin metsähautausmaalle.

Oikeudenkäynti julistettiin päättyneeksi syytetyn poismenon johdosta. Lopullista tuomiota ei koskaan langetettu.

"Herfordin ihmetohtori", joka oli parantanut tuhansia ihmisiä, kuoli yksinäisenä ja hylättynä pienen kujan varrella Pariisissa. Miksi sen piti tapahtua? Miksi hänen täytyi kärsiä niin paljon? Miksi hän ei voinut auttaa itseään?

Grete Häusler kirjoittaa siitä kirjassaan "Parantumisen kokemus on totuutta":

"Bruno Gröning teki täällä maan päällä viettämänsä lyhyen ajan sisällä paljon hyvää. Auttamisen ja parantamisen lahjan hän oli saanut synnyinlahjana. Kaikkialle, minne hän meni, tapahtui ihmeellisiä asioita, joita ei voitu selittää järjellä. Julkisuuteen hän tuli vuonna 1949. Herfordissa tapahtuneiden suurten parantumisten jälkeen ja sen jälkeen, kun koko maailma oli alkanut puhua hänestä, hän sai kolmen kuukauden kuluttua parantamiskiellon. Häntä vainottiin ja ahdisteltiin, hän joutui suureen oikeudenkäyntiin, häntä haluttiin rangaista ja hänelle haluttiin langettaa tuomio. Miksi? Kenelle hän oli tehnyt jotain pahaa? Ei kenellekään, mutta tuhansille ihmisille paljon hyvää, jota he eivät olisi voineet saada keneltäkään muulta ihmiseltä. Syyttömänä häntä haluttiin rangaista! Hän oli syytön ja häntä estettiin tekemästä sitä, minkä Jumala oli hänen tehtäväkseen antanut, häntä estettiin auttamasta ihmisiä!

Karvaasti hänen täytyi kantaa tämä pahuus Pariisissa syöpäklinikalla Rue Hennerillä! Kovista kivuista kärsien hänet poltti sisäisesti parantava virta, jota hän ei saanut antaa eteenpäin. Ihmisten säätämät lait kielsivät sen häneltä Saksassa. Valehdellen ja panetellen hänet oli viety oikeuden eteen kuin rikollinen!

Hiljaa ja yksin, kukaan ystävistä ei tiennyt siitä, hän kantoi kaiken ihmiskunnan kärsimyksen. Se oli sovitustyö! Hän ei tehnyt sitä turhaan! Sen täytyi tapahtua niin. Muulla tavalla ei enää ollut mahdollista auttaa ihmisiä".

Ja kirjassaan "Elän, jotta ihmiskunnan elämä voisi jatkua", kirjoittaa Grete Häusler:

Meidän ihmisten pitää käyttää sanaa "uhri" hyvin varovasti. Mutta kun Bruno Gröning kuoli Pariisissa, on tämä sana totta sen koko merkityksessä.

Vain niin oli hänen sanansa täyttyminen mahdollista. Siitä todistavat tänään lukuisat parantumiskertomukset:

"Kun en ole enää maan päällä ihmisenä, kun olen jättänyt kehoni, on ihmiskunta niin pitkällä, että jokainen voi kokea itsestään avun ja parantumisen."