Valmistautumisaika (1906 - 1948)

Kun lehdet toukokuussa 1949 kirjoittivat "Herfordin ihmetohtorista", oli Bruno Gröningillä takanaan kokemusten runsailla hedelmillä siunattu ja kieltäymysten kovilla kivillä päällystetty elämäntie.

Lapsuus ja nuoruus

Bruno Gröning syntyi 31. toukokuuta 1906 Danzigissa (nykyinen Gdansk) Olivan kaupunginosassa August ja Margarethe Gröningin seitsemästä lapsesta neljäntenä. Vanhemmat huomasivat jo varhain poikansa poikkeuksellisuuden. Monta kertaa, kun isä tuli meluten ja kiroillen kotiin, kuului vauvan huoneesta yhtäkkiä kovia ääniä. Kun vanhemmat menivät pelästyksissään katsomaan, oli huoneessa taas hiljaista ja lapsi makasi rauhallisena kehdossaan. Isä lopetti meluamisen ja liikkui talossa hiljaa. Tällaiset ja vastaavanlaiset tilanteet oudoksuttivat vanhempia ja sisaruksia. Isälle se taisi olla jopa kammottavaa. Mitä vanhemmaksi Bruno tuli, sitä enemmän hänen ympäristönsä vierasti häntä. Ympäristön kovasydämisyyttä pieni Bruno pakeni luontoon. Eläimet, puut ja pensaat vetivät häntä enemmän puoleensa kuin ihmiset. Hän hävisi usein moniksi tunneiksi läheiseen metsään.

"Siellä koin Jumalan. Jokaisessa pensaassa, jokaisessa puussa, jokaisessa eläimessä ja jopa kivissä. Saatoin seisoa kaikkialla tuntikausia - ajan käsitettä ei silloin enää ollut - ja mietiskellä. Minusta oli aina kuin koko sisäinen elämäni laajenisi äärettömyyteen asti."

Koskaan hän ei ollut mukana ikätovereidensa villeissä tappeluissa. Sen vuoksi hän joutui usein ilkeän pilkan kohteeksi, hän sai selkäänsä ja häntä rangaistiin hänen erilaisuutensa vuoksi.

Ajan myötä tuli Bruno Gröningin olemuksessa selväksi se puoli, joka oli tuleva tuomaan hänelle myöhemmin nimityksen "ihmetohtori". Hänen läsnä ollessaan parantuivat ihmiset ja eläimet. Erityisesti toisen maailmansodan aikana hän kävi usein sotilassairaaloissa, joissa hän oli mielellään nähty vieras. Haavoittuneet tunsivat voivansa hyvin, kun hän oli läsnä, ja monet parantuivat. Myös sairaat lähettivät hänen äidilleen pyyntöjä, että tämä tulisi pikku Brunon kanssa heidän luokseen. Perheessä ja tuttavapiirissä otettiin pojan kyky parantaa mielellään vastaan.

Bruno Gröning kirjoittaa elämäänsä kuvatessaan: "Kun olin pieni, vapautuivat sairaat ihmiset vaivoistaan minun ollessani läsnä ja kiihtyneet tai riitelevät lapset sekä aikuiset rauhoittuivat täysin sanottuani jotakin. Totesin lapsena myös, että eläimet, joita pidettiin yleisesti arkoina tai pahalaatuisina, näyttäytyivät minulle hyväntahtoisina ja kesyinä. Suhde vanhempiini ja sisaruksiini oli siksi omituinen ja jännittynyt. Pyrin pian täydelliseen itsenäisyyteen päästäkseni eroon perheestä, jossa minua ei ymmärretty."

Valmistautumisen vuodet

Käytyään kansakoulua viidenteen luokkaan asti aloitti Bruno Gröning kaupallisen alan opinnot. Ne hänen täytyi kuitenkin isänsä painostuksesta keskeyttää kahden ja puolen vuoden kuluttua. Muurari halusi poikansakin oppivan rakennuskäsityöläisen ammatin. Isä lähetti poikansa puusepän oppiin, mutta sitäkään Bruno Gröning ei saanut viedyksi loppuun. Sodan jälkeisen ajan taloudellinen sekasorto ei mahdollistanut sitä. Firman, jossa hän oli oppipoikana, täytyi lopettaa työt kolme kuukautta ennen oppisopimuksen päättymistä, koska firmalla ei ollut enää töitä. Sen jälkeen Bruno Gröning ansaitsi elantonsa mitä erilaisimmissa ammateissa. Hänellä oli pari vuotta rakennus- ja huonekaluverstas, hän oli töissä tehtaassa, teki tilapäisiä töitä ja työskenteli sähkösanomalähettinä sekä heikkovirta-asentajana. Egon Arthur Schmidt kirjoittaa tästä ajasta:

"Minulle kertoivat eri työtoverit, että hänen töilleen oli leimaa antavaa se, että hänelle onnistui kaikki, korjasi hän sitten kelloja ja radioita tai toimi lukkoseppänä. Erityisesti tekniset työt sopivat hänelle. Hän ei koskaan arkaillut tarttua kaikkein karkeimpiin tai ruumiillisesti raskaimpiin töihin. Työläisenä satamassa hän teki kaikkea samalla tavalla kuin jokainen muukin hänen työtovereistaan. Hän ei salaillut tehtäviään. Nehän kuuluivat sille tielle, joka johti hänet läpi syvyyksien, jotta hän voisi saavuttaa korkeuden. Vanha kiinalainen sananlasku sanoo: ’Siitä, joka ei koskaan rämpinyt suon läpi, ei voi tulla pyhimystä.’ Entiset matkatoverit ovat antaneet tarpeeksi todisteita, yksi niistä saavutti minut juuri äskettäin. Siinä sanotaan yksinkertaisesti varauksetta, että kertoja työskenteli Bruno Gröningin kanssa vuoden ja muistaa tämän hyvin parhaimpana ja kunnollisimpana toverina, mitä ajatella saattaa."

Kaksikymmentäyksi-vuotiaana Bruno Gröning meni naimisiin. Hänen vaimollaan ei ollut minkäänlaista ymmärtämystä häntä kohtaan. Vaimo halusi pakottaa hänet porvarillisen perhe-elämän ahtauteen ja vähätteli parantamisia "päähänpistoina". Vuosina 1931 ja 1939 syntyneet pojat Harald ja Günter kuolivat molemmat yhdeksän vuoden iässä. Vaikka lukemattomat ihmiset olivat kokeneet parantumisen Bruno Gröningin avulla, ei Gertrud Gröning uskonut miehensä parantavaan voimaan. Vaimo ei antanut poikia luottavaisena miehensä vaan lääkäreiden hoivaan. Koululääketiede ei kuitenkaan kyennyt auttamaan. Molemmat pojat kuolivat sairaalassa, Harald vuonna 1939 Danzigissa ja Günter 1949 Dillenburgissa. Bruno Gröningille olivat poikien kuolemat raskaita kohtaloniskuja. Vielä vuosia myöhemmin hänelle tulivat kyyneleet silmiin, kun hän kertoi pojistaan.

Aika maailmansotien välissä oli hänelle näin valmistautumista tulevaa tehtävää varten. Hänen täytyi kerätä monia katkeria kokemuksia voidakseen ymmärtää kaikissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä ja voidakseen tuntea heidän hätänsä.

Toisen maailmansodan aikana hänet kutsuttiin Saksan armeijaan vuonna 1943. Siellä hänelle tuli vaikeuksia. Koska hän kieltäytyi ampumasta ihmisiä, häntä uhattiin sotaoikeudella. Loppujen lopuksi hänet vietiin kuitenkin rintamalle. Hän haavoittui ja jouti venäläisten sotavankeuteen. Länsi-Saksaan hän tuli kotiseudultaan karkotettuna vuoden 1945 lopussa.

Bruno Gröningin käyttäytymistä sota-aikana leimasi hänen toivomuksensa auttaa. Jopa rintamalla hän käytti jokaista tilaisuutta hyväkseen ja asettui puolustamaan tovereitaan ja siviiliväestöä.

Eräässä venäläisessä kylässä hän teki mahdolliseksi nälkäkuoleman partaalla olevien ihmisten pääsyn armeijan ruokavarastolle. Sotavankeudessa hän taisteli tovereilleen paremmat vaatteet ja paremman katon pään päälle. Hän auttoi lukemattomia parantumaan nälän synnyttämästä vesipöhöstä. Sodan hirveyksien keskellä hän ei surmannut yhtäkään ihmistä vaan auttoi lukemattomia ihmisiä.

Joulukuussa 1945 hänet vapautettiin sotavankeudesta. Hän asettui Hessenin osavaltiossa sijaitsevaan Dillenburgiin ja haki perheensä luokseen. Mutta sen jälkeen, kun toinenkin poika oli kuollut ja hänen vaimonsa halusi kieltää häneltä kaiken auttavan toiminnan, hän erosi vaimostaan. Hän tunsi velvollisuudekseen antaa kaikkien ihmisten päästä osalliseksi niistä parantavista voimista, joita hänellä oli käytettävissään. Hän sanoi: "En kuulu yhdelle ainoalle ihmiselle, kuulun ihmiskunnalle."

Vuoden 1949 alussa hänen tiensä johti Ruhrin alueelle. Joidenkin parantuneiden kertomusten välityksellä kiinnittyi ihmisten huomio aina enemmän Bruno Gröningiin. Hän kulki talosta taloon, aina sinne, missä häntä tarvittiin, missä sairaat pyysivät häneltä apua. Niin hän vaikutti pienissä ympyröissä, kunnes otti maaliskuussa vuonna 1949 vastaan erään herfordilaisen insinöörin kutsun tulla perheen pojan luokse.