Aikalaisten haastatteluja

Aikalaisen H. Steurerin haastattelu

Aikalaisen E. Süffertin  haastattelu

Aikalaisen L. Schlüterin haastattelu, Herford, Wilhelmsplatz

Aikalaisen rouva Loschekin haastattelu, Herford

Aikalaiskertomus

• Lapsen parantuminen lyhyessä ajassa hinkuyskästä.
• Yöllinen kotikäynti, vanhempi nainen parantuu vaikeasta ummetuksesta, suonikohjuista ja haavaisista jaloista.

Aikalaisen rouva Hinzin haastattelu

Aikalaisen G. Kalzin haastattelu

Aikalaisen G. Clausenin haastattelu

Aikalaisen H. Steurerin haastattelu

Bruno Gröning matkusti usein junalla avunetsijöiden luo. Eräällä matkalla tapahtui seuraavaa:

H. Steurer: "Juna, jossa Bruno Gröning istui, saapui Innsbruckin asemalle, jonne se pysähtyi joksikin aikaa. Bruno Gröning veti vaunuosastonsa ikkunan alas ja katseli ulos.

Odotin samaan aikaan sillä laiturilla. Minulla oli kovia kipuja.

Olin saanut lehdistä tietää Bruno Gröningistä ja hänen toiminnastaan kärsivän ihmiskunnan hyväksi. Seisoin vastapäätä junaa, jonka ikkunasta Bruno Gröning katsoi. Menin hänen luokseen ja pyysin häntä auttamaan itseäni, sillä minulla oli ankaria kipuja. Bruno Gröning poistui hetkeksi sisälle ja ojensi minulle sitten ikkunasta tinafoliopallon. Hän kehotti minua laittamaan pallon kivuliaan kohdan päälle ja rukoilemaan. Sen jälkeen hänen junansa jatkoi matkaansa.

Kivut saivat alkunsa miinan räjähdyksestä ja siitä aiheutuneista sirpaleista, jotka haavoittivat minua. Menetin silloin oikean silmäni ja käsivarren. Noudatin heti Bruno Gröningin neuvoa ja asetin pallon kipukohdan päälle. Kipu hävisi hetkessä eikä ole enää palannut. Ensi hetkestä lähtien teki Bruno Gröning minuun erityisen ja suurenmoisen vaikutuksen. Minulla oli sellainen tunne, että hän on ihminen, joka todella kykenee auttamaan. Hän ei vaatinut maksuakaan pallosta, vaan antoi sen yksinkertaisesti minulle haluamatta siitä itse mitään." 

Aikalaisen E. Süffertin haastattelu

"Naapurini vei minut Münchenissä Bruno Gröningin luo. Naapuri tiesi, että minulla oli ollut 14 vuoden ajan vaikea astma ja että elämänhaluni oli usein tipotiessään. Minut otettiin ystävällisesti vastaan. Bruno Gröning istui kirjoituspöydän takana, minä sen edessä käsivarret ja jalat erillään. Bruno Gröning kehotti minua hengittämään syvään ja rauhallisesti. Hengitimme molemmat samalla tavalla. Se tuntui minusta koomilliselta ja olin vähällä purskahtaa nauruun. Sisään…ulos…sisään…ulos. Yhtäkkiä jalkojani alkoi kuumottaa. Herra Gröning mainitsi hyvin parantuneen leikkaukseni. En ollut kertonut siitä mitään. Hän selitti minulle tuntevansa kaiken itsessään ja saavansa näin tiedon toisen henkilön vaivoista. Hän tiesi aikaisemmin sairastamastani tarttuvasta keltataudista. Hän tiesi, että minun täytyi käydä usein öisin tyhjentämässä rakkoni ja että minulla oli usein päiväkausia ummetusta. Bruno Gröning tiesi yksinkertaisesti kaiken. Nyt se ei enää naurattanut minua. Hän kehotti minua hengittämään edelleen. Sitten sain vaikean kohtauksen ja minulla oli sellainen tunne kuin kallionjärkäle olisi maannut päälläni. Herra Gröning hengitti yhtä äänekkäästi kuin minäkin. Yhtäkkiä vähän ennen tukehtumista tunsin energian virtaavan kehoni läpi päästä vatsaan. Sen jälkeen saatoin hengittää vapaasti. Yöllä nukuin niin rauhallisesti, että mieheni herätti minut. Hän halusi tarkistaa, olinko vielä hengissä. Aikaisemmin en pystynyt ollenkaan makaamaan sängyssä, jouduin olemaan siellä melkein istuma-asennossa. Kuulin itseni viheltävän kuin pikajuna saapuessaan Münchenin asemalle.

Tämän tapaamisen aikana koin Bruno Gröningin hyvin syvälliseksi. Koin henkisen yhteyden hänen ja itseni välillä. Hän antoi minulle kolme tinafolioliuskaa, jotka minun piti asettaa rintakehäni ja vatsani päälle. Hän sanoi, että voisin silloin hengittää hyvin. Sen teinkin, ja siitä lähtien en ole saanut enää yhtäkään kohtausta. 

Aikalaisen L. Schlüterin haastattelu, Herford, Wilhelmsplatz

Herford oli se paikka, jossa Bruno Gröningin toiminta suuressa mittakaavassa alkoi. Lehdistökin pani sen merkille ja tiedotti siitä. Tuhansia avunetsijöitä läheltä ja kaukaa tuli saamaan apua ja parantumaan. Ihmisten joukossa oli rouva Schlüter sokean anoppinsa kanssa. Anoppi oli fyysisesti hyvin heikko. Hän tarvitsi jatkuvasti apua mm. pukeutumisessa ja jokapäiväisessä siistiytymisessä jne…

Rouva Schlüter kertoi seuraavaa:

"Luin monista parantumisista eräästä kuvalehdestä. Lehdessä oli kuvia muun muassa Herfordin tapahtumista. Ajattelin, että sinne minunkin pitää mennä anoppini kanssa!

Kuin sillit suolassa seisoimme lukuisten ihmisten keskellä Wilhelmsplatzilla talon numero 7 edessä. Oikealla puolellamme oli noin 30 pyörätuolipotilasta. Odotimme ja odotimme. Kukaan ei puhunut. Kaikki olivat hyvin jännittyneitä ja katselivat parvekkeelle, jonne Bruno Gröningin piti ilmestyä. Oli jo myöhäinen ilta. Parvekkeelle tuli joku lohduttamaan meitä. Hän kertoi, että Bruno Gröning oli vielä toisten avunetsijöiden luona. ’Olkaa kärsivällisiä! Bruno Gröning tulee varmasti!’ Ja siellä me vietimme kolme päivää ja kolme yötä. Kaikki olivat iloisia, kun Bruno Gröning ilmestyi sinne yhtäkkiä. Hän sanoi, että etsimme kaikki apua ja haluamme parantua ja että Jumala on kaikkien ihmisten suurin lääkäri. Sen jälkeen hän kehotti rampoja nousemaan pyörätuoleistaan. ’Te kykenette kävelemään! Nouskaa ylös!’ Kukaan ei noussut ylös. Bruno Gröning rohkaisi rampoja toistamiseen luottamaan Jumalaan ja nousemaan ylös. ’Uskokaa vain, että pystytte siihen, nouskaa ylös!’

Sitten toinen toisensa jälkeen nousi pyörätuolista. He kykenivät kävelemään! Kukaan ei voinut käsittää sitä. Kaikki olivat sanattomia. Sen nähdessään ihmiset itkivät. Sitten Bruno Gröning sanoi: ’Pyydän sokeita ja kuuromykkiä tulemaan talon sisäänkäynnin eteen.’ Menin sinne anoppini kanssa.. Bruno Gröning oli siellä yhteydessä anoppiini puhuen hänen kanssaan. Sitten hän otti erään äidin sylistä noin parivuotiaan kuuromykän lapsen. Herra Gröning silitti lasta ja puhui tämän kanssa. Myöhemmin hän piti äänirautaa lapsen korvassa. Lapsi reagoi siihen kääntämällä päätään. Oli selvästi havaittavissa, että lapsi kuuli. Toinen lapsi sai näkönsä takaisin. Nämä olivat liikuttavimpia kohtauksia, joita olen koskaan elämässäni nähnyt.

Lähdimme myöhemmin takaisin kotiin. Anoppini silmät paranivat niin paljon, että hän voi liikkua yksin talossa. Hänen yleiskuntonsa kohentui niin, ettei hän tarvinnut enää apua pukeutumisessa eikä siistiytymisessä.

Bruno Gröning oli yksinkertaisesti ja koruttomasti pukeutunut, kuten jokainen meistä. Hän säteili kuitenkin rakkautta enemmän kuin kukaan muu. Häneen saattoi heti luottaa. Hänen säteilynsä sanoi yksinkertaisesti enemmän kuin tuhat sanaa." 

Aikalaisen rouva Loschekin haastattelu, Herford

Asuimme siihen aikaan Herfordissa. Äitini ja minä kuljimme sattumalta Wilhelmsplatzin ohi. Sinne oli kokoontunut paljon ihmisiä. Bruno Gröning seisoi talon numero 7 parvekkeella ja puhui heille. Pysähdyimme hetkeksi. Olimme kiinnostuneita siitä, mitä ympärillämme tapahtui. Näimme, kuinka eräs nainen nousi itkien pyörätuolista ja käveli ympäriinsä. Myös muut kertoivat kipujensa lieventymisestä. Olin pahoillani siitä, että äitini halusi jatkaa matkaa. Olisin jäänyt sinne mielelläni pidemmäksi aikaa. Siitä huolimatta tämä kokemus on seurannut minua koko elämäni.

Aikalaisenkertomus

Sillä aikaa kun avunetsijät odottivat Bruno Gröningiä Wilhelmsplatzilla, tapahtui muualla esim. seuraavaa:

Haastattelemamme aikalaisen äidistä olivat lääkärit jo luopuneet. Hän ei ollut ulostanut kuuteen viikkoon. Kaikki lääketieteelliset pyrkimykset kuten peräruiske, ulostuslääkkeet jne. olivat olleet tuloksettomia. Lisäksi hänelle oli tullut veritulppa.

Aikalainen: Koko perhe oli aivan poikki. Tartuimme jokaiseen oljenkorteen löytääksemme vielä apua, jotta äitimme tervehtyisi. Siinä tilanteessa kuulimme, että Bruno Gröning oli täällä Herfordissa Wittekindstrassella erään vaikeasti sairaan luona. Lähdin sinne. Siellä oli jo noin 20 muuta henkilöä, jotka etsivät apua. Tervehtiessäni Bruno Gröningiä hän sanoi: "Menkää keittiöön. Tulen tänä iltana mukaan äitinne luo." Mistä hän tiesi, että olin tullut hänen luokseen äitini vuoksi. En ollut sanonut hänelle mitään.

Keittiössä odottaessani koin seuraavaa:

Paikalle oli tullut eräs äiti lapsensa kanssa. Lapsella oli kauhea hinkuyskä. Olimme kuulleet hirveän yskän jo kaukaa. Äiti tuotiin lapsi mukanaan luoksemme keittiöön. Bruno Gröning silitti lempeästi lapsen päätä. Hän sanoi äidille: "Huolehtikaa lapsestanne, sillä hän tulee viidentoista minuutin kuluttua oksentamaan keltaista limaa." Sen jälkeen Bruno Gröning lähti keittiöstä mennäkseen taas toisten luo. Yhtäkkiä lapsi alkoi kyökkiä. Sain hänet juuri ja juuri napatuksi ja pidetyksi hiililaatikon yläpuolella, jonne hän oksensi. Sellaista oksennusta en ollut koskaan eläessäni nähnyt. Myöhemmin Bruno Gröning sanoi äidille: "Lapsi on terve…" Äiti lähti pois, eikä tyttö yskinyt enää.

Lähdimme yöllä kello 24.00 Bielefeldiin äitini luo. Matkan aikana Bruno Gröning huomautti, että minun ei pitäisi olla huolissani, sillä parantava voima tuli Jumalalta. Ihmisen pitäisi uskoa hyvään. Bruno Gröning sanoi minulle vielä, että hän on jo matkan aikana tekemisissä äitini kanssa, ottaa henkisesti jo suuntaa häneen.

Kun tulimme äitini makuuhuoneeseen, istuutui Bruno Gröning hänen sänkynsä laidalle. Näin suureksi ilokseni, että äidin silmät olivat jo huomattavasti kirkkaammat. Vatsa tosin oli pullistunut kuin tynnyri. Bruno Gröning puhui hänen kanssaan ja seurasin, miten äitiini tuli jälleen elämänilo. Hänen sydämensä oli avoin Bruno Gröningille. Hän uskoi tähän. Bruno Gröning pyysi lasin vettä ja sanoi sen tekevän äidilleni hyvää. Hain raikasta vettä pihakaivosta, ja äitini joi sen. Isälleni Bruno Gröning sanoi: Tarkkailkaa vaimonne ulostusta ja virtsaa. Tulette näkemään ja hämmästymään, miten kaikki puhdistuu kuonasta ja mitä kaikkea sieltä tulee ulos." Isäni kysyi Bruno Gröningiltä, mitä hän oli velkaa, mitä hänen pitäisi maksaa. Mutta Bruno Gröning sanoi vain: "Meidän pitää kiittää Jumalaa ja kertoa kiitoskirjeen muodossa siitä, mitä olemme kokeneet." 

Seuraavana päivänä alkoi äitini vatsa metelöidä. Isäni sanoi, että hänestä täyttyi seitsemän vatia. Kahden päivän päästä äitini nousi ylös täysin parantuneena. Siitä lähtien olivat myös hänen avohaavoilla olevat jalkansa ja suonikohjunsa parantuneet ilman lääkärin apua. Hoitava lääkäri oli sanaton. Tapahtumasta puhui koko kylä.

Kun katsoin Bruno Gröningiä silmiin, tiesin, että siinä seisoo uskova ihminen! Hänellä oli ainutlaatuinen säteily. Jos minulle olisi aikaisemmin joku kertonut sellaisesta kokemuksesta, olisin ajatellut hänen hulluttelevan! Mutta ihmisen täytyy kokea sellaista ensin itse voidakseen uskoa sen. Tästä tapahtumasta jäi minulle ainutlaatuinen muisto.

Aikalaisen rouva Hinzin haastattelu

Olin kuullut Bruno Gröningin toiminnasta Traberhofissa eräältä tuttavalta. Minäkin lähdin sinne pariksi päiväksi.

Sinne tullessani siellä oli ainakin 10.000 tai 20.000 ihmistä. Bruno Gröningiä ei näkynyt vielä. Odotimme häntä tuntikausia.

Sitten hän tuli puhumaan ihmisille parvekkeelta. Tunsin koko kehossani sähköisyyttä, värähtelyä ja kihelmöintiä. Myös muut liikahtelivat, heidän jäsenensä suorastaan hyppelivät. En olisi uskonut, jos en olisi sitä itse kokenut.

Jotkut paikalla olijat alkoivat huutaa: "En tarvitse enää keppiä!" ja "Pystyn jälleen kävelemään!"

Seisoimme vieri vieressä. Kuljin siitä huolimatta ihmisten välissä, koska minua kiinnosti kovasti, mitä siellä tapahtui.

Punaisen Ristin kantajat auttoivat erästä miestä kohoamaan hieman, sillä hän makasi yksinkertaisilla, laudoista kyhätyillä paareilla. Mies kohotti apua etsien kätensä ylös, hiki virtasi puroina hänen kasvoillaan. Kysyin häneltä, mikä häntä vaivasi, ja hän vastasi: "Olen sotainvalidi." Myöhemmin tämä mies nousi kokonaan paareiltaan.

Sitten näin itkevän isoisän, joka oli paikalla kahdeksanvuotiaan lapsenlapsensa kanssa. Poika ei ollut kyennyt kävelemään. He olivat rakentaneet pienet, yksinkertaiset vaunut puusta voidakseen tuoda pojan Traberhofiin Bruno Gröningin luo. Vanhus kertoi kyyneleet silmissä, että poika käveli taas.

Eräs mies hyppäsi aidan yli, ja sanoin hänelle: "No, Te olette kyllä väärässä paikassa!" Siihen hän vastasi: "Sunnuntaina kuljin vielä kainalosauvojen varassa." Viisi päivää myöhemmin sama mies hyppäsi aitojen yli! Hänestä huokui suurta onnellisuutta. Hän näytti minulle invaliditodistuksensa Tapasin myös vanhan miehen, joka istui pyörätuolissa. Hän oli tullut taas sairaaksi. Jotkut ihmiset olivat väittäneet, että parantuminen ei olisi pysyvää ja että Gröning oli puoskari. Mies oli uskonut siihen.

Siellä oli ihmisiä yötä päivää. En tuntenut nälkää koko aikana Traberhofissa ollessani.

Ihmisjoukko ei ollut hysteerinen, kaikki uskoivat ja toivoivat tulevansa terveeksi. Kun näin ihmisiä siellä lautojen päällä makaamassa tai kainalosauvojen varassa, olin hyvin järkyttynyt. Siihen ei löydy sanoja. Sitä oli vaikea katsoa.

Uskon, että Bruno Gröningillä oli aivan erityinen yhteys Jumalaan. Minusta oli vahinko, että en voinut tavata häntä useammin. Ajattelen vielä tänäänkin usein sitä, mitä siellä koin.

Aikalaisen G. Kalzin haastattelu

Työtoverini äiti oli istunut jo 25 vuotta pyörätuolissa. Kun puhe kääntyi Bruno Gröningiin, sanoin: "Kokeilepa sitä, pyydä sitä miestä tulemaan…" Muistaakseni se oli 1956. He ottivat yhteyttä Bruno Gröningiin, ja hän lupasi tulla eräänä aamupäivänä.

Kun Bruno Gröning tuli, olivat monet W:n perheen ystävät uteliaisuudesta paikalla. Vanha rouva W. nostettiin sängystä. Hänet vietiin pyörätuolissa olohuoneeseen Bruno Gröningiä vastapäätä. Kukaan muu ei saanut jäädä huoneeseen, kaikkien täytyi lähteä ulos.

Vanha rouva W. ja Bruno Gröning jäivät sinne kahdestaan. Kuuntelimme jännittyneinä

olohuoneen ovella, kuuluisiko sieltä mitään. Yhtäkkiä Bruno Gröning sanoi selvästi ja kuuluvasti: "Nouse ylös ja kävele…" Voin vannoa, että vanha rouva ei ollut kyennyt vuosiin kävelemään askeltakaan! Kun kuulimme nämä sanat, ei mikään pidätellyt meitä enää. Riuhtaisimme oven auki ja näimme vanhan rouva W:n kävelevän. Kollegani vaimo aikoi tarttua anoppinsa käteen, mutta Bruno Gröning sanoi, että rouva W. pystyy kävelemään yksin. Hän nousi todellakin ylös ja käveli, vapaasti, aivan yksin! Kaikilla oli kyyneleet silmissä. Sitä ei voinut tajuta, mutta me koimme sen, näimme sen omin silmin!

Bruno Gröning ei ollut hypnotisoinut rouva W:tä eikä koskenut häneen. Hän oli katsonut rouvaa vain syvälle silmiin ja sanonut:: "Nouse ylös…" Ja katsopas vain, tämä käveli.

Ajattelin silloin: "Onkohan Jumala sittenkin olemassa?" Huoneessa ei ollut yhtäkään, joka ei olisi itkenyt ilosta. Se oli yksinkertaisesti koskettava tapahtuma. Bruno Gröning sanoi vielä: "Te kykenette nyt kävelemään."

Rouva W:stä tuli lähiympäristön pääpuheenaihe. Se oli sensaatiomaista. Tieto siitä, että hän käveli, levisi kulovalkean tavoin. Lyhyen ajan sisällä tuli noin 200 ihmistä katsomaan, miten rouva W. liikkui. Hän näytti sen läsnäolijoille kävelemällä katua edes takaisin.

Bruno Gröning ei vaatinut käynnistään rahaa. Voin kertoa vain hyvää hänestä. Hänellä oli aivan erityinen säteily.

Rouva W. parantui pysyvästi.

Aikalaisen G. Clausenin haastattelu

Asuin 50-luvulla Uetersenin lentotukikohdassa. Eräänä päivänä Bruno Gröning kulki ikkunamme ohi. Lapseni kiinnittivät huomioni häneen. Tunsimme herra Gröningin sanomalehdestä. Sillä hetkellä, kun näimme Bruno Gröningin ikkunasta, ajattelin: "Minne hän menee?" Kun näin hänen menevän naapurini luo, juoksin perässä ja koputin oveen. Sain tietää, että naapurini oli Bruno Gröningin sisar. Minut vietiin keittiöön ja sain istuutua pöydän päähän Bruno Gröningiä vastapäätä. Meidän väliimme pöydän ääreen istuutui hänen sisarensa. Bruno Gröning kehotti minua istumaan täysin vapaana. En saanut ristiä käsivarsiani enkä jalkojani, ja minun oli tarkkailtava sitä, mitä tunsin. Hän sanoi: "Ottakaa niin paljon virtaa vastaan kuin voitte!" Sitten huomasin hämmästyksekseni, sillä hänhän istui pöydän toisessa päässä, käsissäni tuulenhenkäyksen, ikään kuin joku olisi puhaltanut käteeni. Sen voin todistaa. Sitten hänen sisarensa tunsi yhtäkkiä ja odottamatta kipuja jalassa ja valitti äänekkäästi: "Oi, oi, oi!"

Ajattelin: "Nehän ovat minun kipujani, sellaisia kipuja minulla on aina!" Bruno Gröning sanoi siihen vain yhden sanan: "ollut!" Siinä silmänräpäyksessä olivat hänen sisarensa kivut hävinneet. Jalkani tuntui taas täysin normaalilta. Olin vapaa, minulla ei ollut enää minkäänlaisia kipuja, jalkani kuului taas minuun. Siitä hetkestä lähtien en enää ontunut. Olin terve ja olen pysynyt terveenä.

Rahaa Bruno Gröning ei vaatinut. Päinvastoin, hän antoi minulle vielä pienen tinafoliopallon, johon oli kirjoitettu: "Jumalan siunausta kaikille teillenne!"

Vierailu kesti puoli tuntia. Sen jälkeen palasin täysin terveenä kotiin.