Hänen viimeinen tiensä

26.tammikuuta 1959 Bruno Gröning kuolee Pariisissa

Diagnoosi: pitkälle edennyt mahasyöpä

Myöhäissyksyllä 1958 Bruno Gröning lähti toisen vaimonsa Josetten mukana, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin toukokuussa 1955, Pariisiin ja antoi tutun, syöpäsairauksiin erikoistuneen tri Pierre Grobonin tutkia itsensä. Monien röntgenkuvausten tuloksena hänellä todettiin pitkälle edennyt mahasyöpä. Tri Grobon halusi heti leikata, mutta Bruno Gröning kieltäytyi siitä.

Hän matkusti takaisin Saksaan ja valmisteli yhteisöjen joulujuhlia. 4. joulukuuta hän puhui ääninauhalle. Puhe oli tarkoitus kuunnella kaikissa joulujuhlissa. Sen jälkeen hän lähti vaimonsa kanssa takaisin Pariisiin. Tri Grobon oli sillä välin informoinut tunnettua syöpäkirurgian asiantuntijaa tri Bellangeria. Hänen Rue Hennerillä sijaitsevalla klinikallaan lähellä Montmartrea Gröning leikattiin 8. joulukuuta. Tulos oli lääkäreille hirvittävä. Tilanne oli vielä pahempi kuin röntgenkuvat antoivat aavistaa. Leikkausta ei voitu enää tehdä. Haava suljettiin välittömästi.

Hämmästyttävän nopea toipuminen

Josette Gröning kirjoitti tilanteesta: "He eivät kyenneet ymmärtämään, että Brunon ulkoinen olemus paljasti niin vähän hänen hirveästä sisäisestä vaivastaan, että hän hengitti vielä normaalisti, että hänen aineenvaihduntansa oli toiminut viime viikkoina moitteettomasti, että hänen veriarvonsa olivat erinomaiset. Näin pitkälle edenneessä tilassa potilas antaa jatkuvasti ylen pienimmänkin määrän ruokaa syötyään ja kovia kokenut potilas kuolee hitaasti nälkään. Mitään tällaista ei Brunon kohdalla ollut."

Lääkäreidensä hämmästykseksi Gröning toipui hyvin nopeasti ja lähti takaisin Saksaan, missä hän vietti joulujuhlan. Tammikuun puolivälissä 1959 hän oli kolme päivää yhdessä uuden yhdistyksen kahden puheenjohtajan kanssa ja määräsi, miten järjestön rakennustyötä oli jatkettava. Kumpikaan puheenjohtajista ei aavistanut, että tämä tapaaminen Bruno Gröningin kanssa olisi heidän viimeisensä.

Leikkaus Pariisissa ukonilman säestyksellä

21. tammikuuta hän lensi takaisin Pariisiin. Paksusuolen mutkassa tapahtuneen tukkeuman vuoksi oli leikkaus välttämätön. Kello 9.00 aamulla 22. tammikuuta 1959, samaan aikaan, kun Münchenissä alkoi muutoksenhakuoikeudenkäynti Bruno Gröning leikattiin toistamiseen. Hänen täytyi alistua siihen, miltä hän oli lukemattomat ihmiset säästänyt. Hän ei voinut eikä saanut auttaa itseään.

Kun hänet oli tuona aamuna nukutettu, alkoi Pariisin yllä yhtäkkiä raju ukonilma. Gröningin vaimo kertoi: "Merkillistä on myös seuraava luonnontapahtuma. 22. tammikuuta 1959, kun mieheni oli nukutettu, synkensi äkkiä Pariisin ylle levittäytyvä ukonilma salamoineen ja ukkosenjyrinöineen päivän seesteisen ja valoisan tunnelman. Tuli niin pimeää, että valot täytyi sytyttää palamaan. Sairaanhoitaja ilmaisi hämmästyksensä niin rajusta ukonilmasta. Leikkausta seuranneina päivinä Brunon lämpötila, verenpaine ja pulssi olivat täysin normaalit. Hän nousi jopa kaksi kertaa ylöskin ja istui nojatuolissa."

"Täydellinen sisäinen palaminen"

25. päivänä hän vaipui koomaan ja seuraavana päivänä, 26. tammikuuta 1959 kello 13.46, Bruno Gröning kuoli syöpään Clinique Hennerissä, kuten lääkäri kuolintodistukseen merkitsi. Oliko se todella syöpä? Tri Bellanger oli sanonut toisen leikkauksen jälkeen: "Tuho Brunon kehossa on hirveä. Se on täydellinen sisäinen palaminen. Miten hän kykeni elämään niin kauan ilman hirvittäviä kipuja, on minulle arvoitus."

Bruno Gröning oli sanonut jo vuosia aikaisemmin: "Jos toimintani kielletään, palan sisäisesti."

Muistosanoja

Miten Bruno Gröning kantoi tämän katkeran kohtalon, käy ilmi kirjeestä, jonka tri Grobon kirjoitti leskelle 26. helmikuuta 1959: "Nämä [lääkärien pyrkimykset auttaa Bruno Gröningiä] olivat vain luonnollisia, ja saan varmasti sanoa, että ne saivat valtavaa tukea Bruno Gröningin rohkeudesta, tahdonvoimasta ja hänen merkittävästä persoonallisuudestaan. […]"

Tri Bellanger ilmaisi ihailunsa Bruno Gröningiä kohtaan kirjeessään vielä joulukuussa 1974: "Bruno Gröning oli mies, jolla oli sydän paikallaan, arvokas ihminen, joka piti pintansa. Hänen arvokkuutensa kärsimyksen ja kuoleman edessä saa vielä tänäänkin aikaan ihailua."

Ruumiin tuhkaamisen jälkeen ei lopullista tuomiota anneta

Bruno Gröningin ruumis poltettiin pariisilaisessa krematoriossa ja uurna haudattiin Dillenburgin metsähautausmaalle.

Oikeudenkäynti julistettiin päättyneeksi syytetyn poismenon johdosta. Lopullista tuomiota ei koskaan langetettu.

Jokainen voi itsestään kokea avun ja parantumisen

"Herfordin ihmetohtori", joka oli parantanut tuhansia ihmisiä, kuoli yksinäisenä ja hylättynä pienen kujan varrella Pariisissa. Miksi sen piti tapahtua? Miksi hänen täytyi kärsiä niin paljon? Miksi hän ei voinut auttaa itseään?

Grete Häusler (1922 – 2007), itse parantunut, Bruno Gröningin pitkäaikainen avustaja ja "Bruno Gröningin ystäväpiirin" perustaja kirjoittaa siitä kirjassaan Parantumisen kokeminen on totuus : "Bruno Gröning teki täällä maan päällä viettämänsä lyhyen ajan sisällä paljon hyvää. Auttamisen ja parantamisen lahjan hän oli saanut synnyinlahjana. Kaikkialla, minne hän meni, tapahtui ihmeellisiä asioita, joita ei voitu selittää järjellä. Julkisuuteen hän tuli vuonna 1949. Herfordissa tapahtuneiden suurten parantumisten jälkeen ja sen jälkeen, kun koko maailma oli alkanut puhua hänestä, hän sai kolmen kuukauden kuluttua parantamiskiellon. Häntä vainottiin ja ahdisteltiin, hän joutui suureen oikeudenkäyntiin, häntä haluttiin rangaista ja hänelle haluttiin langettaa tuomio. Miksi? Kenelle hän oli tehnyt pahaa? Ei kenellekään, mutta tuhansille ihmisille paljon hyvää, jota he eivät olisi voineet saada yhdeltäkään muulta ihmiseltä. Syyttömänä häntä haluttiin rangaista! Hän oli syytön ja häntä estettiin tekemästä sitä, minkä Jumala oli hänen tehtäväkseen antanut, häntä estettiin auttamasta ihmisiä! Karvaasti hänen täytyi kantaa tämä pahuus Pariisissa syöpäklinikalla Rue Hennerillä! Kovista kivuista kärsien hänet poltti sisäisesti Heilstrom, jota hän ei saanut antaa eteenpäin. Ihmisten säätämät lait kielsivät sen häneltä Saksassa. Valehdellen ja panetellen hänet oli viety oikeuden eteen kuin rikollinen! Hiljaa ja yksin, kukaan ystävistä ei tiennyt siitä, hän kantoi kaiken ihmiskunnan kärsimyksen. Se oli sovitustyö! Hän ei tehnyt sitä turhaan! Sen täytyi tapahtua niin. Muulla tavalla ei enää ollut mahdollista auttaa ihmisiä."

Ja kirjassaan Elän, jotta ihmiskunnan elämä voi jatkua Grete Häusler kirjoittaa: "Meidän ihmisten pitää käyttää sanaa ‘uhri’ hyvin varovasti. Mutta kun Bruno Gröning kuoli Pariisissa, on tämä sana totta sen kaikessa suuruudessa."

Vain niin oli hänen sanansa täyttyminen mahdollista. Siitä todistavat tänään lukuisat parantumiskertomukset: "Kun en ole enää maan päällä ihmisenä, kun olen jättänyt kehoni, on ihmiskunta niin pitkällä, että jokainen voi kokea itsestään avun ja parantumisen."

Suuri oikeudenkäynti jatkuu

Vetoomusoikeudenkäynti ja muutoksenhaku

Gröningillä epäedullinen lähtötilanne

Vetoomusoikeudenkäynnissä tammikuussa 1958 oli Bruno Gröningille epäedullista se tosiasia, ettei hän ollut valittanut tuomiosta, vaan sen teki virallinen syyttäjä. Gröningiä ei vahingoittanut vain hänen silloisen asianajajansa laiminlyönti. Myös se, että asianajaja luovutti vitkastellen asiakirjat Gröningin uudelle oikeusavustajalle esti käsittelyyn valmistautumisen.

Haitaksi osoittautui myös ensimmäiseen käsittelyyn verrattuna Gröningiä vastaan todistaneiden paljon varmempi esiintyminen. He näyttivät sopineen keskenään kohdasta "lääkärin kieltäminen"

Ehdollinen vankeustuomio ja sakkorangaistus, "häpeä", parantamiskysymys jäi selvittämättä

Tuomio kuului tällä kerralla seuraavasti: Kahdeksan kuukautta vankeutta kuolemantuottamuksesta ja sakkoa 5.000,- DM luontaisterapeuttilain rikkomisesta. Tuomio muutettiin ehdolliseksi.

Vapaaherratar Anni Ebner von Eschenbach, joka oli oikeussalissa kuuntelijana lmolemmissa oikeudenkäynneissä, nimitti tuomiota "häpeäksi Saksalle".

Bruno Gröning viittasi siihen, että häntä rangaistaan hyvän tekemisestä. Hän valitti sitä, että ketään ei koko oikeudenkäynnin aikana kiinnostanut, miten parantuminen tapahtuu, ei edes hänen omaa asianajajansa. Jos tähän kysymykseen olisi etsitty vastausta, olisi käynyt ilmi, että hänen toiminnallaan ei ollut mitään tekemistä lääketieteellisten hoitotapojen kanssa. Oikeudenkäynti olisi täytynyt keskeyttää. Mutta tämän kysymyksen selvittäminen ei kiinnostanut oikeudessa ketään. Gröningistä oli ennakkokäsitys, eikä siitä oltu valmiita tinkimään.

Muutoksenhaku vähän ennen kuolemaa 

Mutta tähänkään oikeudenkäynti ei vielä päättynyt. Tällä kerralla valitti Bruno Gröning. Oikeudenkäynnin ajankohdaksi Münchenin korkeimmassa oikeudessa määrättiin 22. tammikuuta 1959. Mutta oikeudenkäyntiä ei enää pidetty, koska Bruno Gröning kuoli samassa kuussa.

"Hänen sanansa karkottaa sairauden"

Parantumisia tapahtuu edelleen –oikeudenkäynneistä ja parantamiskiellosta huolimatta

Ulkoinen tervehtyminen ja sisäinen muutos

Näiden välienselvittelyjen ja kamppailujen aikana Bruno Gröning jatkoi toimintaansa. Lääketieteen erikoistoimittaja tri Horst Mann kirjoitti Das Neue Blatt- lehdessä vuonna 1957 artikkelisarjassa, jonka otsikkona oli "Hänen sanansa karkottaa sairauden" mm.:

"Ajoin seuraavana aamuna Hamelnista Springeen, pieneen Deister-joen varrella sijaitsevaan kaupunkiin. Myös sinne oli muodostunut Gröningin yhteisö. Melkoinen määrä ihmisiä oli parantunut siellä, ja se oli yhteisön perustamisen lähtökohta. Koin sen myös täällä, kuten jo aikaisemmin eri paikoissa Schleswig-Holsteinia, Augsburgissa, Hamelnissa, Wienissä, Plochingenissa ja muissa kaupungeissa: Ihmiset nousivat ylös ja kertoivat minulle sairauksistaan. He mainitsivat lääkärinsä, jotka olivat heitä hoitaneet. He kertoivat parantumisestaan, josta he kiittivät Gröningiä. He olivat aina valmiita kohottamaan kätensä ja vahvistamaan valalla kertomuksensa.

’Minulla luiskahtivat jo lapsena molemmat jalat pois paikoiltaan lonkkanivelestä’, kertoi viisikymmenvuotias Julie Prohnert Hannoverista. ’Myöhemmin kykenin kulkemaan vain kainalosauvojen varassa. Lääkäri saattoi vain helpottaa kärsimystäni. Kun kuulin Bruno Gröningin esitelmän, tunsin voimakkaan reaktion. Selkäni, joka oli jo täysin väärä, suoristui. En ole kokenut takapakkia …’

’Minulla oli nivelreuma, ja minua kiusasivat jatkuvasti ihottumat sekä paiseet. Herra Gröning vapautti minut niistä’, sanoi Wilhelm Gabbert Hamelnista.

’Sappivaivani kestin vain morfiinilla’, kertoi Kurt Severit Everstorfista. ’Kiitän Bruno Gröningiä siitä, että hän vapautti minut tästä kärsimyksestä.’

’Vereni sokeriarvo oli hyvin korkea’, kertoi Robert Thies Springestä. ’Mutta vielä uhkaavampi oli sydänlihaksen heikkous. Tänään kummastakaan vaivasta ei ole enää mitään jäljellä. Siitä kiitän herra Gröningiä.’

Luetteloa voisi jatkaa. Ihmiset, joiden kanssa puhuin, olivat kaiken ikäisiä. Miehiä, naisia ja lapsia. Monia sairauksia mainittiin, päänsärystä alkaen, hermotulehdukset, iskias, munuais- ja sappivaivat, aina sydämenhäiriöihin ja halvaantumisoireisiin saakka.

Mutta oli vielä jotakin muuta, mikä liikutti minua syvästi. Täällä kertoivat monet avoimesti kaikkien kuulijoiden edessä, että he olivat kokeneet Gröningin kautta sisäisen muutoksen. Menestyksen perässä juokseminen ja itsekeskeinen asenne olivat väistyneet sisäisen rauhan ja levollisuuden sekä yhteisöllisen ajattelun tieltä."

Oma luottamus tekee hyvän parantamistuloksen mahdolliseksi jokaisen ihmisen kohdalla

Tri Horst Mann jatkaa: "‘Keskustellessani kaikkien niiden ihmisten kanssa, jotka tunsivat parantuneensa Bruno Gröningin avulla, kasvoi minussa yhden kysymyksen tarve: Oliko parantuminen jokaisen ihmisen kohdalla mahdollinen tai vieläkin rohkeammin, oliko parantuminen kaikista sairauksista mahdollinen? Missä olivat Gröningistä lähtevän voiman rajat? Eikö tähän kätkeytynyt vaaroja? […]

Viime käynnilläni Gröningin luona kysyin häneltä sitä. ’En voi enkä halua pakottaa yhtäkään ihmistä’, hän vastasi. ’Jos ihminen sulkeutuu eikä ole valmis kehittämään voimaa järjestykseksi, en minäkään ole valmis puuttumaan asiaan. Kehotan näitä ihmisiä vain räjäyttämään pahan salvan, joka estää parannuksen.’

Minulla oli vielä toinenkin kysymys: ’Jokainen sairaus on eri tavalla vaarallinen’, sanoin. ’Olettakaamme, että vaikeasti sairas, josta monet lääkärit ovat jo luopuneet, antaa lääkärinsä, joka vielä kamppailee potilaansa puolesta, kutsua Teidät paikalle. Voitteko Te auttaa?’

’Voin’, sanoi Gröning. Hän sanoi sen epäröimättä. ’Jos sairas uskoo siihen ja lääkäri luottaa siihen, se tulee onnistumaan. Yhteinen luottamus kehittää sairaassa aavistamattomia voimia. Usein parantuminen tapahtui nopeimmin silloin, kun sairas ihminen tarttui täysin epätoivoissaan viimeiseen oljenkorteen.’"

Irtaantuminen Gröning-yhdistyksestä

Vahingosta tilinpäätöksen tekemisen aika

Ahdasmieliset byrokraatit katselivat Gröningin sakkorangaistusta tekemättä mitään

Lokakuussa 1957 selvitti Bruno Gröning välejään Gröning-yhdistyksen. johdon kanssa. Yhdistys oli vahingoittanut Bruno Gröningiä suuresti jääräpäisellä byrokraattisuudellaan. Väittelyn syynä oli oikeuden tuomio, jonka mukaan Bruno Gröningin olisi maksettava lyhyen ajan sisällä 2.000,- DM sakkoa. Koska hän ei ottanut toiminnastaan rahaa, eikä hänellä siten ollut tarvittavaa määrää rahaa käytettävissään, Gröning-yhdistyksen johtokunta oli päättänyt jo oikeudenkäynnin alussa maksaa syntyneet kulut. Johtokunnassa kiisteltiin siitä, kuuluiko sakkorangaistuskin näihin kuluihin. Tarkoitus oli tutkia pitkään kestävää byrokraattista tietä, oliko yhdistys ylipäänsä velvollinen maksamaan ne 2.000,- DM. Vasta sen jälkeen voitaisiin huolehtia rahojen maksamisesta. Näin oli odotettavissa, että tarvittavat varat saavuttaisivat Gröningin aivan liian myöhään, jos ylipäänsä ollenkaan. Yhdistys olisi siis katsellut toimettomana, miten Bruno Gröningin olisi mentävä vankilaan korvatakseen siten hänelle määrätyn tuomion, jota hän ei olisi voinut maksaa. Se johti avoimeen välienselvittelyyn ja loppujen lopuksi välien rikkoutumiseen.

Vääriä ystäviä

Bruno Gröning mainitsi 62 sivua käsittävässä kirjoituksessaan Tilinpäätös yhdistyksen toiminnasta kaikki kohdat, joissa yhdistys oli häntä vahingoittanut. Yhteenvetona hän kirjoitti: "Kun vertaan tänään entistä ympäristöäni (keinottelijoita Meckelburg, Enderlin, Schmidt ja Hülsmann) ja nykyistä ympäristöäni (yhdistyksen johtokunnan jäsenet), päädyn samaan lopputulokseen: Lopputulos on tänään sama kuin silloin. Tänään on tapahtunut niiden kautta, joiden piti olla suurimpia, läheisimpiä ja parhaimpia ystäviäni, aivan samaa kuin silloin. Silloin minua pettivät likaiset näpertelijät. Tänään ovat ystävät epäonnistuneet. He pystyivät katselemaan rauhassa, miten minut vietiin oikeudenkäynteihin ja tuomittiin. En saanut mistään apua, en voinut käydä ilman autoa yhteisöissäni, mitään ei tehty lehtien propagandaa vastaan, aikaan saatiin vain sekasotkua, kukaan ei yksinkertaisesti ollut paikalla, kun tarvitsin ihmisiä, jotka olisivat voineet ja joiden olisi täytynyt tukea minua käytännön asioissa koulutuksensa ja asemansa perusteella. Niin ei päässyt toteutumaan se, mitä varten olen täällä maan päällä.

Kukaan näistä ystävistä ei tuonut itseään esille taistellakseen minut vapaaksi, kenelläkään ei ollut rohkeutta puolustaa minua todella. Mitään ei tapahtunut. Pikkumaisesti ja byrokraattisesti tehtiin päätöksiä päätösten jälkeen. Kukaan ei todella asettunut puolustamaan minua, kukaan ei uskaltanut panna kaikkea alttiiksi ottaakseen minulta vihdoin pois kaikki nämä kamppailut oikeudenkäynneissä, lehdistöä vastaan, avustajan saamiseksi, auton korjaamiseksi, silloin kun se oli rikki, törkyä ja panettelua vastaan. Kukaan ei asettunut eteeni, jotta olisin voinut tehdä sitä, minkä vuoksi täällä maan päällä olen: Välittää ihmisille elämänvoimaa ja johdattaa heidät uskomaan Jumalaan.

Että tarvitsen siihen rauhaa enkä saa tulla jatkuvasti häirityksi maallisilla, ulkosilla vaikutteilla, että tarvitsen todellisen suojamuurin voidakseni antaa sen häiriintymättä vaikuttaa, mikä minulle on annettu, sitä kukaan ei tullut ajatelleeksi, ei kukaan ystävistäni, niistä, jotka kertoivat olevansa ystäviäni. Ja se on häpeällistä ja minulle pettymys:

– Keinottelijat halusivat ottaa kaiken hyödyn, heidät tunnistettiin pahoiksi ihmisiksi.
- Gröning-yhdistyksen ystävät ovat liian velttoja, liian välinpitämättömiä, liian mukavuudenhaluisia, en haluaisi sanoa pahansuopia.
Ja tulos on sama: En tullut vapaaksi. Monet ystävät Gröning-yhdistyksen hallituksessa eivät pitäneet lupaustaan. Kaikella, mitä tehtiin, vaikeutettiin vain minun toimintaani."

Yhdistystoiminnan kariutuminen

Weisser erosi tehtävästään ja Gröning-yhdistys, joka ei ollut koskaan päässyt yhdistysrekisteriin, lakkautettiin vähän ajan kuluttua. Sen tilalle tuli Psyykkis-henkisten ja luonnollisten elämänperusteiden edistämisyhdistys. Se perustettiin vuonna 1958, sen puheenjohtaja oli Saksassa Erich Pelz ja Itävallassa Alexander Loy. Mutta tämä viimeinenkään Bruno Gröningin elinaikana perustettu yhdistys ei kyennyt saamaan aikaan sitä, mitä hän siltä toivoi. Säännöissä hänen nimeään ei edes mainittu.

Suuri oikeudenkäynti (1955-1957)

Syyte tuottamuksellisesta taposta, vapauttava tuomio ja lopullinen parantamiskielto

4. maaliskuuta 1955 virallinen syyttäjä nosti uudelleen syytteen Gröningiä vastaan. Taas häntä syytettiin luontaisterapeuttilain rikkomisesta. Toisessa kohdassa häntä syytettiin yhdessä tapauksessa tuottamuksellisesta taposta.

Gröning kiistää väitetyn lupauksen parantumisesta ja lääkärinhoidon kieltämisen

Kun Gröning oli saanut syytekirjelmän, hän kääntyi ystäviensä puoleen: "Rakkaat ystäväni! Näinä päivinä ovat lehdistö ja radio enemmän tai vähemmän tarkoituksenhakuisesti tiedottaneet minusta ilmoittamalla Münchenin virallisen syyttäjistö II:n valmistelleen minua vastaan syytteen tuottamuksellisesta taposta. Minun väitetään luvanneen vuonna 1949, että muuan seitsemäntoistavuotias tuberkuloosia sairastanut tyttö parantuisi. Väitetään, että olisin estänyt häntä menemästä parantolaan tai lääkäriin. Väitetään, että olen syypää tämän nuoren ihmislapsen kuolemaan. Joka on selväjärkisenä lukenut ja kuullut nämä ilmoitukset, on todennäköisesti käsittänyt, mitä niillä ajetaan takaa. Tarkoitus on saattaa ystäväni hämmennyksiin ja estää kaikkia etsiviä paneutumasta lähemmin pyrkimyksiimme ja julistamaani tietoon. Kaikin keinoin yritetään estää minun, Gröning-yhdistyksen ja teidän toimintanne. Itsestään selvästi asiat ovat toisin, kuin ne esitetään! Ystävilleni minun ei tarvitse selittää mitään. He tietävät, että en anna minkäänlaisia "parantumislupauksia" enkä neuvo koskaan luopumaan lääkärinhoidosta."

Merkillisen myöhään ryhdyttiin tutkimaan

Gröning kirjoittaa ystävävilleen edelleen: "Vuonna 1952 minut vapautettiin syytteestä. Eikö olekin merkillistä, että ‘Kuhfussin tapausta’, joka oli ollut jo vuoden 1949 lopulla, ei otettu silloin esille, kun minua vastaan käytiin oikeutta 1951 - 1952, vaikka koko aineisto oli jo olemassa! Eikö olekin huomiota herättävää, että tutkimukset uutta, minua vastaan käytävää oikeudenkäyntiä varten laitettiin vireille samaan aikaan, kun julkisuudessa saatiin tietää, että Murnaussa oli 22.marraskuuta1953 perustettu Gröning-yhdistys! Vuodesta 1954 lähtien on nimittäin lukuisia paikallisia yhteisönjohtajia ja ystäviä sekä yhdistyksen jäseniä kuulusteltu ja tarkkailtu poliisin toimesta."

Puolustuksen todistajia ei hyväksytä, syyttäjän todistajat tervetulleita

Oikeudenkäynnin valmistelut kestivät yli kaksi vuotta. Bruno Gröningin puolustusta vaikeutettiin melkoisesti. Lähes kaikki Gröningin puolesta todistavat hylättiin, mutta syyttäjän todistajat hyväksyttiin. Heidän joukossaan oli kaksi Gröningin entistä avustajaa: Eugen Enderlin ja Otto Meckelburg. Erityisesti Meckelburg, joka istui ensimmäisessä oikeudenkäynnissä myös syytettyjen penkillä, kääntyi huomiota herättävän kärkevästi Gröningiä vastaan. Hän teki kaikkensa vahingoittaakseen Gröningiä. Syytekohdassa, jossa oli kysymys kuolemantuottamuksesta, hänellä oli ratkaiseva rooli. Kyse oli tapauksesta, joka oli sattunut aikana, jolloin hän oli ollut Gröningin "manageri".

Manipuloitu kiistakysymys Ruth Kuhfußin tapaus

Marraskuussa 1949 pankkivirkailija Emil Kuhfuss oli mennyt seitsemäntoistavuotiaan, molemminpuolista keuhkotuberkuloosia sairastavan tyttärensä Ruthin kanssa Gröningin esitelmään. Gröning tunnisti heti, että tyttöä ei enää voitu auttaa, ja ilmaisi sen myös läsnä olleelle lääkärille. Mutta Meckelburg painosti Gröningiä kiivaasti ja vaati, että tämän pitäisi ottaa tapaus hoitaakseen. Esitelmän jälkeen Bruno Gröning ja Ruth Kuhfuss siis tapasivat henkilökohtaisesti. Gröning rohkaisi sairasta tyttöä ja kehotti isää viemään tyttärensä yhdeksän päivän päästä erikoislääkärin tutkittavaksi. Sillä tavalla Gröning halusi saada tytön, joka ei halunnut enää tietää mitään lääkäreistä, uudelleen lääkärin hoitoon. Isä vakuutti huolehtivansa siitä, että tytär lähtee lääkäriin.

Myöhemmin käydyn kirjeenvaihdon hoiti Meckelburg, eikä se saavuttanut Gröningiä. Vasta toukokuussa 1950 Gröning kuuli taas Ruth Kuhfussista. Isä oli kirjoittanut anovia kirjeitä Gröningille ja pyytänyt tapaamista. Meckelburg ei antanut kirjeitä eteenpäin, vaan sopi omavaltaisesti Gröningin tietämättä tapaamisesta herra Kuhfussin kanssa. Vasta vähän ennen sovittua ajankohtaa Meckelburg tiedotti siitä Gröningille ja pakotti hänet tulemaan mukaansa.

Myöhemmin Meckelburg väitti, että Bruno Gröning oli luvannut tytön paranevan. Mutta itse hän oli vakuuttanut isälle saavansa Gröningin parantamaan tytön. Meckelburg piti pankkivirkailijaa hyvänä rahanlähteenä, josta halusi ammentaa. Mutta siihen tarkoitukseen hän tarvitsi Gröningiä. Vähän ajan kuluttua tapaamisesta Gröning irtaantui Meckelburgista.

Bruno Gröningiä vastaan nostettiin vakava syyte, että hän olisi kieltänyt Ruth Kuhfussilta lääkärinhoidon. Sitä vastaan puhui kuitenkin se tosiasia, että hän oli lähettänyt tytön jo ensimmäisen tapaamisen jälkeen lääkäriin. Sen todistivat jopa syyttäjän todistajat. Gröning kehotti myös radiopuheessaan syksyllä 1949 ihmisiä "käymään loppuun saakka lääkärintarkastuksissa ". Avunetsijöitä hän kehotti aina luottamaan lääkäriinsä.

Ruth Kuhfuss, jolla oli takanaan kivuliaita, mutta tuloksettomia hoitoja, kieltäytyi antamasta hoitaa itseään enää. 30. joulukuuta 1950 hän kuoli sairauden seurauksena.

Lääkärinlausunto vahvistaa parantumisen toivottomuuden

Lääket. tri Otto Freihofer valaisi lausunnossaan lääketieteellisestä näkökulmasta Ruth Kuhfussin tapausta: "Asiallisesti tarkasteltuna täytyy jokaisen maallikon olla vakuuttunut siitä, samalla tavalla kuin Säckingenin terveysviranomaisetkin sen ilmaisivat, että parantuminen oli inhimillisen arvion mukaan mahdotonta, koska ’tilanne oli hyvin vakava’, lääkäreiden löydösten mukaan ’hengenvaarallinen’ tai ’vaara oli lähellä’. Samoin täytyy jokaisen rehellisen ja sine ira et studio (puolueettomasti) ajattelevan lääkärin, joka ei luule liian itsevarmasti, että voisi olla riippumaton luonnon voimista, kun hänellä on omistuksessaan kaikkein uusimpia lääkkeitä, yhtyä professori Lydtinin Münchenissä antamaan lausuntoon, jonka mukaan ’ei voida sanoa, että ennen 5. marraskuuta 1949 olisi parantuminen ollut suuressa määrin todennäköistä’. Mutta mielestäni on enemmän kuin ihmeellistä, että potilas eli ylipäänsä 30. joulukuuta 1950 saakka, joten Gröning on vaikutuksellaan voinut vielä pidentää elämää. Haluaisin lopettaa lausuntoni lyhyesti siihen viitaten, että väittämät: ’että olisi vielä ollut mahdollista parantua’ ja ’että potilas Kuhfussin elinaikaa olisi voitu pidentää vielä enemmän, jos herra Gröning ei olisi koskaan tullut hänen lähettyvilleen’, eivät ole ennustettavissa eivätkä siitä syystä oikeutettuja.

Epäonnistunut tuomio 

Heinäkuun lopulla 1957 pidettiin oikeudenkäynti Münchenin valamiesoikeudessa. Bruno Gröning vapautettiin kuolemantuottamusta koskevasta syytteestä. Luontaisterapeuttilain rikkomisesta hänet tuomittiin 2.000,- DM:n sakkorangaistukseen.

Vaikka tuomio näyttää ensi silmäyksellä positiiviselta, oli Gröningin mahdotonta hyväksyä sitä. Se merkitsi hänen toimintansa lopullista kieltämistä. Gröningin asianajaja arvioi tuomion paljon positiivisemmin kuin Gröning. Asianajaja teki virheen eikä valittanut tuomiosta, vaan sen teki virallinen syyttäjä. Toinen käsittely pidettiin tammikuun puolivälissä 1958 taas Münchenissä.

Gröning-yhdistys

Toive vapaasta toiminnasta yhdistyksen kautta

Voidakseen saavuttaa parantamiskiellosta huolimatta mahdollisimman monia ihmisiä Bruno Gröning oli perustanut jo viisikymmenluvun alussa yhteisöjä. Niissä hän piti yksinomaan esitelmiä ja teki kaikkensa voidakseen antaa tietonsa avunetsijöille.

Lain suoja ja arvovaltainen johtokunta

22.marraskuuta1953 hän antoi perustaa Murnaussa Seehausenissa kattojärjestöksi Gröning-yhdistyksen. Se oli tarkoitus rekisteröidä yhdistysrekisteriin, ja sen piti tarjota Bruno Gröningin toiminnalle lainmukaisen turvan. Näin oli tarkoitus estää tulevaisuudessa lopullisesti konflikti luontaisterapeuttilain kanssa.

Gröning-yhdistyksen johtokuntaan kuuluivat mm. kreivi Zeppelin, kreivi Matuschka, vapaaherratar Anni Ebner von Eschenbach, rakennushallituksen ylempi virkamies dipl.insinööri Hermann Riedinger ja johtaja Konstantin Weisser, alussa myös yhdistystä perustamassa ollut Rudolf Bachmann, josta yhdistys kuitenkin erosi pian. Elinikäiseksi presidentiksi nimitettiin Bruno Gröning.

Sihteerin voitontavoittelu on tärkeämpää kuin sairaiden hyvinvointi

Yhdistyksen sihteeriksi valittiin toimittaja ja kustannusvirkailija Egon Arthur Schmidt Heidelbergista. Hän oli ollut jo Herfordissa tiiviisti "ihmetohtorin" rinnalla ja perustanut Bruno Gröningin ystävien piirin. Se ei kuitenkaan toiminut Bruno Gröningin haluamalla tavalla ja lakkautettiin vähän ajan kuluttua. Silloin Gröning erosi Schmidtistä, koska tämä oli kavaltanut lahjoitusrahoja.

Schmidt kääntyi vuonna 1952 uudelleen Gröningin puoleen ja kertoi ymmärtäneen virheensä. Hän pyysi saada olla avustamassa järjestön rakentamistyössä, ja Bruno Gröning otti hänet taas avustajakseen. Näin Schmidtillä oli uusi tilaisuus näyttää, oliko hänen sydäntään lähellä todella sairaiden hyvinvointi vai ainoastaan oma taloudellinen hyöty.

Vuonna 1955 Bruno Gröning erosi lopullisesti Schmidtistä, koska tämän asenteessa ei ollut tapahtunut muutosta. Schmidt yritti jatkossakin hyötyä Gröningin kyvyistä. Eronsa jälkeen Schmidt tavoitteli joitakin oikeudenkäyntejä Gröningiä vastaan. Hän halusi saada Gröningiltä jälkikäteen rahaa vapaaehtoisesta avustustyöstään.

Kuka on olemassa ketä ja mitä tarkoitusta varten – yhdistys Gröningin toimintaa varten vai Gröningin toiminta yhdistystä varten?

Yhdistyksen johdon ottivat haltuunsa Konstantin Weisser ja Hermann Riedinger. Se näytti hyvin lupaavalta, koska he olivat valistuneita ja heidän sivistyksestään oli hyötyä Bruno Gröningin järjestölle. Mutta siinä piili myös se vaara, että he toimisivat ylimielisesti yksinkertaisen työmiehen tahtoa vastaan, koska tämä ei vastannut heidän sivistyksensä tasoa.

Ajan kuluessa kehitys kulki todellakin siihen suuntaan, ja molempien miesten oli aina vaikeampi ottaa Bruno Gröningiltä neuvoja vastaan. He näyttivät aivan unohtaneen, että yhdistys ei vain kantanut Bruno Gröningin nimeä, vaan oli olemassa hänen vuokseen. Näille kahdelle Gröning-yhdistyksestä tuli aina enemmän itsetarkoitus. He kadottivat silmistään kokonaan yhdistyksen varsinaisen päämäärän, kärsivien ihmisen auttamisen. Näytti siltä, että he eivät halunneet ymmärtää parantumisten tapahtuvan Gröningin eikä järjestön kautta.

Gröning-yhdistys kehittyi yhä enemmän alkuperäisen tarkoituksensa vastakohdaksi. Miehelle, jonka nimeä yhdistys kantoi, tuli yhdistyksestä vankila. Se ei tehnyt Gröningiä vapaaksi, vaan rajoitti häntä yhä enemmän.

Ensimmäinen parantamiskieltoa koskeva oikeudenkäynti (1951 – 1952)

Göningin toiminta lääketieteellisessä mielessä parannustoimintaa?

Syyte parantamistaidon luvattomasta harjoittamisesta

1951 - 1952 seisoi Bruno Gröning ensimmäisen kerran Münchenissä oikeuden edessä parantamistaidon luvattoman harjoittamisen vuoksi. Vielä 1949 oli Baijerin sisäministeriö pitänyt hänen toimintaansa vapaana rakkaudentoimintana. Nyt sitä pidettiin parantamistoimintana lääketieteellisessä mielessä.

Syyte nojasi luontaisterapeuttilakiin vuodelta 1939. Lailla kumottiin siihen asti voimassa ollut vapaus parantamiseen. Parantamistaito oli silloin tarkoitus antaa kansallissosialististen lääkäreiden käsiin.

Toisaalta luontaisterapeuttilain rikkominen, toisaalta ei 

Bruno Gröning vapautettiin syytteestä ensimmäisessä ja toisessa instanssissa. Münchenin käräjäoikeuden puheenjohtaja sanoi tuomiota julistaessaan maaliskuussa 1952:

"Tuomioistuin ei voi tuomita syytettyä yksipuolisten lausuntojen perusteella. On enemmän kuin epätodennäköistä, että Gröningin toiminta olisi luontaisterapeuttilain alaista. Toiminta kuuluu alueeseen, jota on tähän mennessä tutkittu aivan liian vähän."

Vetoomusoikeudenkäynnissä vapauttava tuomio tosin vahvistettiin, mutta Bruno Gröningin toimintaa nimitettiin selvästi parannustoiminnaksi luontaisterapeuttilain merkityksessä:

"Syytetty on siten suorittanut ilman lupaa ja ilman lääkärin pätevyyttä toimenpiteitä ihmisten sairauksien, vaivojen ja ruumiinvammojen toteamiseksi, parantamiseksi ja lievittämiseksi, mitä on pidettävä parantamistaitona luontaisterapeuttilain merkityksessä. […]"

Syyllisyyden pois sulkeva erehdys tarkoittaa samaa kuin parantamiskielto

Tuomiossa vielä: "Syytettyä ei voitu kuitenkaan sen johdosta tuomita, koska hänellä oli väärä käsitys parantamistaidon harjoittamisen objektiivisista tuntomerkeistä, mikä sulkee syyllisyyden pois, niin ollen hänen toimintansa ei ollut tahallista."

Koska syyllisyyden pois sulkeva väärinkäsitys, joka Bruno Gröningillä oli ollut, selvitettiin tuomioistuimen päätöksellä, se vastasi vapauttavasta tuomiosta huolimatta parantamiskieltoa. Siitä lähtien Bruno Gröningin oli tiedettävä, että hänen toimintansa oli parantamistaidon harjoittamista luontaisterapeuttilain merkityksessä ja sellaisena kiellettyä. Hänen toimintansa todellisia yhteyksiä, joiden mukaan hänen toimintatavallaan ei ollut mitään tekemistä parantamistoiminnan kanssa lääketieteellisessä merkityksessä, ei ymmärretty.