Bruno Gröning (1906-1959)
Epätavallinen ihminen yhteiskunnallisessa väittelyssä
Vuonna 1949 Bruno Gröningin nimi tuli Saksassa yhdessä yössä julkisuuden valokeilaan. Lehdistö, radio ja viikkokatsaus elokuvateattereissa kertoivat hänestä. Tapahtumat "ihmetohtorin", joksi häntä pian nimitettiin, ympärillä pitivät nuoren tasavallan monen kuukauden ajan jännityksessä. Hänestä tehtiin elokuva, tieteellisiä tutkimuslautakuntia kutsuttiin koolle, ja viranomaiset korkeimpia hallintoelimiä myöten paneutuivat Bruno Gröningin tapaukseen. Nordrhein-Westfalenin sosiaaliministeri antoi tarkkailla häntä epäiltynä luontaisterapeuttilain rikkomisesta. Baijerin pääministeri sitä vastoin selitti, että sellaisen "poikkeuksellisen ilmiön" kuin Gröningin ei saanut antaa haaksirikkoutua lakipykäliin. Baijerin sisäministeri kutsui hänen toimintaansa "vapaaksi rakkaudentoiminnaksi".
Bruno Gröningin tapauksesta keskusteltiin kiivaasti mielipiteitä kaihtamatta kaikissa kansankerroksissa. Tunteet kuohuivat korkealle. Papit, lääkärit, toimittajat, juristit ja psykologit puhuivat Bruno Gröningistä. Hänen ihmeparantamisensa olivat toisille korkeamman mahdin armolahjoja, toisille huijausta. Lääketieteelliset tutkimukset kuitenkin vahvistivat parantumisten todenperäisyyden.
Maailmanlaajuinen kiinnostus yksinkertaista työmiestä kohtaan
Bruno Gröning, syntynyt vuonna 1906 Danzigin kaupungissa (nykyään Gdansk), päätyi sodan jälkeen kotiseudultaan karkotettuna Länsi-Saksaan. Hän oli yksinkertainen työmies ja ansaitsi elantonsa monenlaisissa ammateissa, mm. puuseppänä sekä tehdas- ja satamatyöläisenä, Nyt hänestä oli tullut yhtäkkiä julkisen kiinnostuksen kohde. Uutiset hänen ihmeparantamisistaan levisivät ympäri maailmaa. Sairaita ihmisiä, pyyntökirjeitä ja tarjouksia tuli kaikista maista. Kymmenettuhannet parantumisenetsijät tulivat hänen luokseen. Oli käynnistymässä lääketieteen vallankumous.
Kieltojen, oikeudenkäyntien ja rahanahneiden avustajien lujassa otteessa
Mutta myös vastavoimat olivat paikalla. Ne tekivät kaikkensa estääkseen Bruno Gröningin toiminnan. Parantamiskiellot vainosivat häntä. Häntä vastaan lähdettiin käymään oikeutta. Kaikki pyrkimykset saattaa hänen toimintansa järjestyneisiin uomiin epäonnistuivat. Näin kävi osaksi vallassa olleiden yhteiskunnallisten voimien vastarinnan ja osaksi hänen avustajiensa kykenemättömyyden ja ahneuden vuoksi. Bruno Gröningin kuollessa Pariisissa tammikuussa 1959 viimeinen oikeudenkäynti häntä vastaan oli vielä täydessä käynnissä. Oikeudenkäynti keskeytettiin, eikä lopullista tuomiota koskaan annettu. Mutta monet kysymykset jäivät avoimiksi.