Sielusta lähtöisin olevien kroonisten sairauksien tulva

Aloimme 30. kesäkuuta tutkia potilaita, joita Gröning oli käsitellyt ja jotka olivat kuuleman mukaan parantuneet, ensin Nordrhein-Westfalenissa ja sen jälkeen alueella, joka ulottui Hampuriin asti. Se oli helpommin sanottu kuin tehty.

Gröningin käsittelemät sairaat olivat jo palanneet kotipaikkakunnilleen. Kukaan ei ollut kirjannut tarkemmin muistiin heidän nimiään ja osoitteitaan. Gröning oli parantanut vimmatusti, ympärilleen katsomatta, sanan todellisessa merkityksessä vaeltavan parannustaitoisen tavoin. Kertomusten, lehdistön tekemien muistiinpanojen, väittämien ja huhujen lisäksi ei Gröningin kannattajillakaan ollut tarkkaa materiaalia hänen toiminnastaan. Meillä olisi todennäköisesti ollut voitettavanamme suuria vaikeuksia, jos sattuma ei olisi johdattanut meitä Bielefeldissä miehen luo, joka oli jo ennen meitä yrittänyt hankkia määrätyn yleisnäkemyksen Gröningin tosiasiallisesta menestyksestä.

Tämä mies oli erään sairaskassan aluejohtaja, nimeltään Lanzerath. Hän oli viisas, asiallinen ja kaukonäköinen. Hänen oli onnistunut tunkeutua Gröningin ympärille muodostuneeseen "seurueeseen", johon kuului uskovia ihmisiä ja epämääräisiä keinottelijoita, joita emme siihen aikaan vielä kyenneet arvioimaan. Tämä "seurue" oli Gröningin lähdettyä Hampuriin jäänyt osittain Herfordiin Hülsmannin taloon, jossa Gröning oli vaikuttanut. Gröningin kyvystä vaikuttaa lukemattomiin sairauksiin ja parantaa niitä oli Lanzerath yhtä vakuuttunut kuin Gröningin henkilökohtaisesta vaatimattomuudesta. Mutta hän pelkäsi, että "seurueen" vaikutus veisi Gröningin hyvät ominaisuudet väärille teille. Lanzerath itse oli meitä kohtaan ensin epäluuloinen. Myös tässä tapauksessa kykeni professori Fischer avaamaan ryhmällemme ovet. Hän sai Lanzerathin auttamaan meitä ja mainitsemaan tietojensa perusteella tapauksia, joita tutkimalla voitaisiin tehdä johtopäätöksiä Gröning-ilmiön vakavuudesta. Motiivit, jotka olivat vieneet Lanzerathin lähelle Gröningiä, olivat hyvin mielenkiintoiset. Tosin oli myös hänet vienyt vakava sairaus, kivulias munuaisvaiva, Gröningin luo. Siitä lähtien – jo kahden kuukauden ajan – hän oli ollut vapaa kivuista. Samanaikaisesti oli myös sairaskassojen kohtalo antanut hänelle aiheen ottaa yhteyttä Gröningiin. Hän kertoi meille Saksan sairaskassojen olevan taloudellisen romahduksen partaalla, koska niiden edessä oli suoranainen kroonisten sairauksien meri, sairauksien, joilla ei yksinkertaisesti ollut aikomustakaan parantua. Hän vahvisti siten tietysti sen, mistä aikaamme tarkkailevat psykoterapeutit olivat hyvin tietoisia. Toinen maailmansota kaikkine järkytyksineen jätti jälkeensä todellisen sairauden tulvan. Näiden sairauksien syy on suurimmaksi osaksi sielullinen, mutta niiden ilmenemismuoto on elimellinen, lukemattomista mahavaivoista ja reumasairauksista alkaen ilmiselviin neurooseihin ja halvaantumisiin. Psykologit ovat alkaneet kutsua näitä sairauksia psykosomaattisiksi sairauksiksi. Rahanuudistuksen jälkeen todettiin tilastoissa sairauksien uudelleen lisääntyminen. Tällaisia sairauksia ei ollut koskaan aikaisemmin esiintynyt niin runsaasti. Oli melkein mahdotonta ajatella niiden johtuvan elimellisistä syistä. Lanzerath oli todella toivonut löytävänsä Gröningiltä parantamismenetelmän, joka ehkä joskus helpottaisi ylikuormitettujen sairaskassojen taakkaa. Lanzerath oli seurannut tarkkaan monia käsittelyjä ja parantumisia. Hän tutustutti meidät ensiksi noin 20 tapaukseen. Pyrimme viikon sisällä huolellisilla analyyseillä ja tutkimuksilla ja mikäli mahdollista keskustelemalla näihin tapauksiin liittyvien perhelääkäreiden kanssa selvittämään meille tärkeän seikan: kykeneekö Gröning parantamaan?

Heinäkuun 8. päivänä kävimme läpi kaikkien 20 tutkimustulokset. Näiden 20 tapauksen joukossa oli 7, jotka voisivat olla mielenkiintoisia ja joissakin kohdissa jopa hieman salaperäisiä. Ne eivät kuitenkaan antaneet selvää kuvaa Gröningin puolesta tai häntä vastaan. Koska ponnistelimme ensin nimenomaan näiden 7 tapauksen parissa, olimme kolmantena päivänä taipuvaisia vaipumaan epätoivoon. Ainakin se piti paikkansa meidän maallikkojen suhteen.

Huoneenvuokralautakunta

Bielefeldissä oli Klüglichin tapaus. Klüglich, pikku virkailija, oli saanut sodan aikana osuman: kuula oli mennyt munuaisen läpi. Vaurioitunut munuainen toimi vain rajoitetusti. Sodan jälkeen tuli toiseen munuaiseen ankara tulehdus, joka eteni niin, että lääkärit ajattelivat leikkausta. Käytettävissämme olivat röntgenkuvat ja muut löydökset. Ennen helluntaita oli Klüglich kääntynyt Lanzerathin välityksellä Gröningin puoleen ja kirjoittanut tälle kirjeen. Gröning oli ensin "kaukoparantanut" ja pyytänyt Klüglichiä tarkkailemaan, mitä hänen kehossaan seuraavina päivinä tapahtuu. Klüglich totesi munuaisten toiminnan voimistuneen, paljon voimakkaan väristä virtsaa ja sen jälkeen vaivojen lisääntyvää helpotusta.

Myös hoitava lääkäri totesi Klüglichin tilassa parannusta. Sen jälkeen Gröning kävi henkilökohtaisesti Klüglichin luona. Tämä oli noussut vuoteesta ja käynyt jo kävelyllä. Mutta sillä hetkellä, kun me kävimme hänen luonaan, ja professori Fischer tutki hänet, oli hänen tilansa taas huonontunut. Professori sai pian selville, että Klüglich oli saanut sairautensa perusteella huoneenvuokralautakunnalta lisähuoneen. Tieto hänen nopeasta "parantumisestaan" oli levinnyt lyhyessä ajassa ja lautakunta oli ilmoittanut, että Klüglichiltä otetaan näissä olosuhteissa huone pois. Samana päivänä alkoi hänen tilansa taas pahentua. Ilmeisesti kysymys ei ollut teeskentelystä, vaan aidosta huonontumisesta, joka johtui sielullisista syistä, nimittäin huoneen menettämisen pelosta sekä ajatusyhteydestä sairaus ja huoneen omistus. Parantumisesta puhuminen oli tietysti hölynpölyä. Koululääketiede saattoi viitata tässä tapauksessa siihen, että Gröning oli vain onnistunut tempaisemaan sairas syvästä letargiasta ja kohentamaan tilapäisesti hänen vastustuskykyään. Lääketiede tosin myönsi siten sairauksien kohdalla välittömän yhteyden sielunhoidon ja kehon vastustuskyvyn välillä, mutta oli oikeassa torjuessaan väitteen parantumisesta. Avoimeksi jäi tietysti kysymys, mitä Gröning olisi saavuttanut, jos hänen vaikutuksensa olisi jatkunut.

Hän istui liikkeensä kassan päällä

Toisena oli rouva W:n tapaus, hänkin Bielefeldistä. Rouva W. oli leski ja polkupyöräliikkeen omistaja. Liikkeensä takana sijaitsevasta keittiöstä käsin nojatuolissa istuen hän hallitsi liikettään ja perhettään. Hän oli kärsinyt todistettavasti 15 vuotta liikuntarajoitteisuudesta ja vesipöhön aiheuttamasta jalkojen turvotuksesta. Sydän ja munuaiset toimivat normaalisti. Sitä vastoin esiintyi merkkejä piilevästä nivelreumasta. Gröning oli istunut puoli tuntia häntä vastapäätä ja ennustanut rouvalle pikaista parantumista. Sen jälkeen rouva W. kykeni kulkemaan pihalla ja hän tunsi vointinsa oikein hyväksi. Professori totesi, että ödeemat olivat merkityksettömiä. Samoin kävi hoitavan naislääkärin tutkimuksessa ilmi, että turvotus oli huomattavasti vähentynyt, sen jälkeen kun Gröning oli käynyt rouva W:n luona. Viime aikoina näyttivät vaivat kuitenkin vähän lisääntyvän. Olivatko tässäkin tapauksessa psyykkinen kannustus ja piristys tuoneet tilapäistä parannusta, joka näytti taas välittömän yhteyden sielun tilan ja sairauden välillä, mutta jolla ei ollut meille tarpeeksi todistusvoimaa? Paitsi jos tässäkin tapauksessa toivotaan Gröningin jatkuvan käsittelyn tuovan etenevän ja lopullisen parantumisen. Mielenkiintoista oli toteamus, että rouva W. oli istunut jo vuosikausia liikkeensä kassan päällä ja että tästä jatkuvasta kassan vartioimisen pakkomielteestä olisi voinut ratkaisevasti johtua halvaantumista muistuttava liikuntarajoitteisuus. Gröning oli todennäköisesti poistanut tilapäisesti tämänkin pakkomielteen, mikä oli joka tapauksessa merkittävä suoritus, johon normaali psykoterapeutti olisi tarvinnut päiviä tai jopa viikkoja eikä vain puolta tuntia. Mutta tämäkään suoritus ei riittänyt etsimään Gröningin taustalta jotakin niin epätavallista, että olisimme voineet puoltaa suurta kliinistä tutkimusta.

Gröning antoi hänelle hopeapallon…

Sitten oli lopulta Schwerdtin tapaus Bielefeldissä. Kysymys oli kahdesta potilaasta. Tytöstä, pikku virkamiehen tai virkailijan tyttärestä, jonka äidillä oli ahdistava vaikutus tyttöön ja miehestä, joka omisti tehtaan ja jota kaiken todennäköisyyden mukaan ahneesti perintöä odottavat sukulaiset vartioivat. Mies ja tyttö olivat alkaneet suhteen keskenään, mistä syystä mies joutui suureen ristiriitaan perheensä kanssa. Tyttö oli jatkuvasti äitinsä syytösten kohteena. Äiti ei halunnut tietää mitään tästä rikkaasta miehestä, koska "siitä ei kumminkaan tulisi mitään". Molemmat, mies ja tyttö, menettivät lopulta rohkeutensa. He erosivat. Tyttö sairastui epätavallisen vaikeaan sydänneuroosiin. Sen vuoksi hänen oli jatkuvasti maattava. Mies joutui samaan aikaan onnettomuuteen ja jäi vuoteeseen makaamaan, senkin jälkeen, kun vamma oli jo parantunut. Hän kaipasi rakastettunsa luokse. Jotta hän ei olisi toteuttanut haluaan, hän pakeni sairauteen ja linnoittautui sänkyynsä. Gröning hoiti tapausta. Hän sai ensi käynnillään tytön tilassa huomattavan parannuksen aikaan, niin että neiti Schwerdt pääsi pois sängystä. Sitten hän kävi Gröningin luona ja antoi tälle sairaiden nimiä, ihmisten, joita Gröningin pitäisi auttaa. Heidän joukossaan oli myös tehtailijan nimi, mutta sen enempää hänestä ei puhuttu. Mutta ilmeisesti Gröning aavisti todellisen yhteyden. Hän veti taskustaan esille tupakka-askin hopeapaperin, rutisti sen nyrkissään ja antoi niin syntyneen pallon tytölle ja kehotti tätä pitämään palloa niin kauan kädessään, kunnes voisi antaa sen henkilökohtaisesti nimeltä mainitun miehen käteen. Sen jälkeen mies tulisi terveeksi. Neiti Schwerdt piti palloa 36 tuntia kädessään.

Sillä välin oli mies kuullut kaikkialla kiertävistä huhuista Gröningin menestyksestä ja Gröningin neiti Schwerdtille antamista ohjeista. Uteliaisuus ajoi hänet ylös vuoteesta tytön luokse. Rikkoutunut suhde eheytyi jälleen ja molemmat tunsivat itsensä taas terveiksi. Professori Fischerin kysymykseen, näkivätkö he toisiaan nyt säännöllisesti, vastasi tyttö: "Kyllä – valitettavasti." Varsinainen kiista, joka oli aiheuttanut koko onnettomuuden, jännitykset äidin ja tyttären välillä ja miehen ja sukulaisten välillä, ei siis ollut poistunut, sillä tyttö sanoi "valitettavasti". Tämä erimielisyys voi mahdollisesti ennemmin tai myöhemmin saada aikaan vanhan tilanteen.

Vaikutelma tästäkin tapauksesta oli ristiriitainen. Mutta kuitenkin, Gröning oli poistanut myös tässä tapauksessa sielullisten kompleksien aiheuttaman sairauden hämmästyttävän lyhyessä ajassa huomattavalla eläytymiskyvyllä ja käyttänyt taidokkaasti pikkupallomenetelmää, jota parhaimman psykoterapeutinkaan ei olisi tarvinnut hävetä. Häneltä oli tosin jäänyt huomaamatta, että sairauden laukaisema kompleksi oli pysynyt ennallaan. Schwerdtin tapaus oli ensimmäinen tapaus, joka alkoi voittaa professori Fischerin Gröningin puolelle. Vaikka mitään muuta epätavallista ei Gröningistä löytyisi, ei voinut kiistää, etteikö hän ollut luonnostaan yllättävän lahjakas psykoterapeutti.

Lakkoileva moottoripyörä

Tavattoman kummallinen oli niin kutsuttu Wehmeyerin tapaus. Wehmeyer oli kuljetusalan yrittäjä Herfordista. Toimelias, voimakas, hyvät hermot omaava mies, joka ei varmasti ollut taipuvainen kuvittelemaan mitään. Hän oli myös käynyt Gröningin luona pyytämässä apua vaimolleen, joka makasi Münsterissä sairaalassa kroonisen sairauden vuoksi, jolle ei ollut löytynyt tarkkaa diagnoosia. Gröning oli sanonut Wehmeyerille: "Vaimonne tulee ilmaisemaan toivomuksen päästä määrätyn ajan sisällä kotiin. Mutta Te itse ette saa lähteä sitä ennen vaimonne luo ja toimittaa häntä kotiin." Wehmeyer oli, kuten sanottu, mies, joka ei uskonut selvänäköisyyteen eikä mielellään antanut määräillä itseään. Hän laittoi Gröningin ohjeiden vastaisesti moottoripyöränsä kuntoon ja lähti Münsteriin vaimonsa luo. Matkalla tapahtui merkillinen asia, jota hän ei tahtonut millään ymmärtää: moottoripyörä pysähtyi. Bielefeldissä hän vei sen korjaamoon. Siellä moottoripyörä tutkittiin ylhäältä alas asti. Se oli kunnossa. Sen olisi pitänyt toimia. Asentaja vaihtoi sytytystulpat ja teki kaikkea mahdollista. Hän ei ymmärtänyt, miksi moottoripyörä ei toiminut. Hän sanoi neuvottomana, että herra Wehmeyerin olisi paras lähteä takaisin kotiin. Wehmeyer lähti paluumatkalle. Ja sillä hetkellä, kun hän ajoi takaisin Herfordin suuntaan, moottoripyörä toimi niin, kuin se ei olisi koskaan muuta tehnytkään. Hän kääntyi iloiten ympäri. Moottoripyörä ei liikahtanutkaan. Münsterin suuntaan se ei kulkenut.

Vielä täysin järkyttyneenä tästä suorastaan aavemaisesta tapahtumasta Wehmeyer lähti vähän ajan kuluttua junalla Münsteriin. Siellä hänen vaimonsa sanoi todellakin spontaanisti haluavansa heti kotiin. Hän tunsi vointinsa huomattavasti paremmaksi, ja myös osastonlääkäri ilmoitti hoidon päättyneen.

Kuuma virta
Heti alussa epätavallisen hyvä tulos

Viidentenä tutkimuspäivänämme koimme ensimmäisen todella suuren yllätyksen. Ja siitä päivästä lähtien seurasi yllätys toistaan. Se johti lopulta tapahtumaan, jota täytyy liioittelematta nimittää sensaatioksi.

Olimme lähteneet Hampuriin, koska Lanzerath tunsi siellä tapauksen, joka oli hänestä erityisen vaikuttava. Tapausta olivat sitä paitsi lääkäritkin seuranneet tarkkaan. Kysymyksessä oli erään herra Mendtin pieni tytär. Herra Mendtillä on Hampurissa autokorjaamo. Tyttö oli toipunut lapsihalvauksesta, mutta jalkoihin oli jäänyt halvaantumisen oireita.

Tapauksesta oli huolellisesti laadittu lausunto tarkkoine diagnooseineen. Gröning oli käsitellyt lasta totutulla tavallaan. Hän oli istunut rauhassa lasta vastapäätä, kysynyt verkkaisesti lapsen tuntemuksista kehossa ja mahdollisesti silittänyt lasta kevyesti kädellään. Hän oli kehottanut merkitsemään seuraavina päivinä muistiin lapsen muita tuntemuksia. Niin oli tehty huolellisesti, ja professori Fischer luki nyt, että lapsella oli ollut jaloissa vetävää kipua, joka tuntui ristiselkään asti. Se voimistui ja teki halvaantuneissa jaloissa tilaa lisääntyvälle lämmölle ja voimakkaalle verenkierrolle. Lapsi alkoi tehdä liikkeitä, joita hän ei ollut aikaisemmin kyennyt tekemään. Professori Fischer tutki huolellisesti lapsen jalat ja huomasi, että niiden verenkierto oli hämmästyttävän hyvä. Tapahtumat muistuttivat häntä "autogeenisen harjoituksen" periaatteesta. Sitä menetelmää ei tosin ollut siihen mennessä onnistuttu käyttämään menestyksellisesti lapsihalvauksen yhteydessä. Aiemmin Jenan yliopistossa psykoterapian dosenttina toiminut prof. I. H. Schulz oli kehittänyt "autogeenisen harjoituksen" ja opettanut sitä Saksassa. Schulzin menetelmät eivät olleet periaatteessa mitään muuta kuin vanhan, kuuluisan ja jokaiselle eurooppalaiselle salaperäisen intialaisen joogan käyttämistä modernissa eurooppalaisessa lääketieteessä. Schulzin kouluttamat lääkärit kykenivät ohjaamaan psyykeen vaikuttamalla, hypnoosiin sitä ei saa sekoittaa, potilaidensa verenkierron määrättyihin kehon osiin. Kaikissa tapauksissa he eivät siinä kuitenkaan onnistuneet. Se vaati ennen kaikkea viikkoja, joskus kuukausia kestävää ponnistusta, joka todella ansaitsi nimen "harjoitus". Tässä Mendtin tapauksessa Gröning oli saavuttanut heti alussa hyvän tuloksen, joka oli täysin epätavallinen. Jos lääketieteellisen koulutuksen saanut psykoterapeutti olisi ottanut tytön hoitaakseen, hän olisi parhaassa tapauksessa tarvinnut viikkoja saavuttaakseen sen tuloksen, jonka Gröning oli saanut aikaan puolessa tunnissa. Fischer keskusteli vielä kauan hampurilaisen professori Burckhardin kanssa, ja molempiin tämä tulos oli tehnyt sellaisen vaikutuksen, että professori Fischer ilmaisi ensimmäisen kerran olevansa sitä mieltä, että Gröningillä on epätavallisia psykoterapeuttisia voimia, ehkä hänellä on oma säteilykenttänsä tai jotakin muuta, mistä täytyisi päästä selville suuressa kliinisessä tutkimuksessa. Samoin olisi seurattava pidemmän aikaa jatkuvan hoidon vaikutusmahdollisuuksia lapsihalvaukseen ja sen seurauksiin.

Yksikään lääkäri ei kyennyt auttamaan häntä

Seuraava päivä toi uuden, vaikuttavan yllätyksen. Lanzerath oli vienyt meidät toisen Gröningin potilaan, erään herra Kargesmeyerin luo Bad Oeynhauseniin. Kargesmeyer oli 47 vuoden ikäinen. Hän oli kärsinyt toisesta ikävuodestaan lähtien päänsärystä, joka oli kehittynyt ajan kuluessa vaikeaksi kolmoishermosäryksi. Sillä tarkoitetaan kasvohermokipua, joka kuuluu hirveimpiin olemassa oleviin sairauksiin. Kivun ankaruus voi saada ihmiset tekemään itsemurhan. Vaivaan pystyy normaali lääkäri tuskin vaikuttamaan. Kivunlievitys lääkkeillä on riittämätön. Aivan epätoivoisissa tapauksissa yritetään hermot kuolettaa alkoholia ruiskuttamalla tai hermot yksinkertaisesti katkaistaan. Joka kerta on kysymyksessä vaikea eikä tulokseltaan missään tapauksessa varma toimenpide. Kargesmeyer oli leikattu useaan kertaan. Lopulta oli eräässä sairaalassa Münsterissä poistettu radikaalileikkauksella nielurisat ja puhdistettu sivuontelot, koska otaksuttiin, että kasvokipujen syy löytyisi siellä olevista tulehduspesäkkeistä. Leikkauksella ei ollut mitään vaikutusta hermosärkyyn. Tietysti oli mahdollista, että hermosärky oli lähtöisin mainituista tulehduksista. Mutta tulehdusten poistamisen jälkeen oli kasvohermoihin jäänyt kipu, joka muistutti sitä hirveää kipua, jonka amputoidut usein tuntevat poistetun jäsenen tyngässä. Heillä on se vaikutelma, että kipu menee koko käsivarren läpi, jota ei enää ole tai se menee amputoidun jalan läpi. Gröning oli käsitellyt Kargesmeyeria. Hän oli kehottanut tätä ottamaan päänsä lujasti käsien väliin.

Sen jälkeen Kargesmeyer oli tuntenut kasvoissaan kuuman virran. Kipu tuntui vielä joitakin päiviä, mutta väheni päivä päivältä. Nyt Kargesmeyer oli ollut jo neljä viikkoa kivuton.

Myös tässä tapauksessa oli ilmeisesti epätavallinen kyky vaikuttaa verenkiertoon tuonut menestyksen. Ehkä mukana vaikuttamassa oli vielä muitakin tekijöitä. Sillä ei kuitenkaan ollut tällä hetkellä merkitystä. Siihen asti oli ollut tiedossa vain pienen pieni määrä kolmoishermosärkytapauksia, joita oli hoidettu psykoterapialla. Ja silloinkin oli kestänyt viikkoja ja kuukausia, ennen kuin hyvä tulos oli saavutettu. Gröning oli tehnyt sen lyhyessä istunnossa – tähän hetkeen saakka saavutus vailla vertaa.